Join ensimmäisen kerran viinaa vappuna 1993. Silloisen tyttöystäväni kanssa Kaivopuistossa nautittu Gin Lemon-pullo on minulla edelleen tallessa. Tuossa se hyllyssä nököttää tämän blogin kuvanakin toimivan, syyskuun viidentenä nautitun viimeisen viinin ohessa.

Siihen väliin mahtuu aika monta monituista ryypiskelyvuotta. Tai ehkä enemmän, nautiskeluvuotta. Aktiivinen alkoholinnauttimiseni alkoi teini-iässä 15-vuotiaana, jolloin kaveriporukassa vedeltiin Koffin puistossa päätä täyteen käytännössä joka viikonloppu seuraavat pari vuotta. Valtasimme vanhan Koffin tehtaan ja rakensimme sinne kerhotilan missä maalattiin graffiteja, skeitattiin, ryypättiin ja pakoiltiin poliisia.

Pari vuotta myöhemmin rakastuin tulisesti yhteen tyttöön, erkanin tietoisesti tuosta kaveriporukasta ja käytin energiani siihen tyttöön. Ikävä kyllä se ei rakastunut minuun takaisin, mutta kyllä me välillä yhdessä viinaksia juotiin. Nykyään syömme yhdessä simpukoita.

Lopulta tapasin tulevan vaimoni ja homma tasoittui siihen, että alkomahoolia nautittiin kaveriporukoissa omissa kodeissa ja kaiken maailman Lapin matkoilla ns. sivistyneesti.  Koska oltiin tosi aikuisia ja viisaita ja tiedettiin elämästä kaikki ja elämä oli tässä ja nyt.

Oikeastaan homma karkasi käsistä vasta tuossa kolmekymppisenä, kun aloin hoitaa ongelmiani alkoholilla. Siihen asti se oli hyvä ystävä, kumppani ja viisauden ja ilon lähde. En olisi edes pieneltä osin minä ilman viinaa, en tietäisi elämästä puoliakaan, jos olisin aina ollut selvin päin. Tämä on ollut minulle tie, hyvä tie. Hauska tie!

Elien Tamperelainen.fi uutisoi Valviran tuoreesta muistiosta, joka tähtää alkoholilain rankkoihin kiristyksiin puuttuen mm. kellonaikoihin, mainontaan ja anniskelulupiin kovalla kädellä. Uutisesta ei suoraan selviä, mikä on Valviran tavoite uudella lainsäädännöllä, mutta lopputähtäin lienee jonkinlainen kulttuurinmuutos teinistä vaariin, jotta tässä maassa ei juovuttaisi niin kovin.

Ajatuksena siis lienee se, että alkoholi aiheuttaa ongelmia, ongelmat aiheuttavat kustannuksia ja turhaa, ehkäistävissä olevaa kansanterveydellistä haittaa ja nuoretkin voisivat paremmin, kun ei tarvitse katsella olutmainoksia lätkämatseissa.

En toki voi miettiä, kuin omakohtaisesti asiaa itseni ja lähipiirini kautta, mutta eilen päässäni pyöri pitkälti uutisen jälkeen kaunis sanaparsi Vittu Mitä Paskaa™.  VMP.

Vaikka viina olisi piilotettu samoihin kassakaappeihin kiväärien viereen lakisääteisen aseiden säilytyksen tapaan, olisin juonut. Vaikka se olisi kokonaan kriminalisoitu aine, olisin juonut. Jos viinaa ei olisi olemassakaan, olisin sen keksinyt juodakseni. Nauttiakseni. Jos jotain haluaa, sen myös saa, oli se sitten minkä lukkojen ja mainoskieltojan takana vain. Onneksihan tässä maassa, esimerkiksi Hyvinkäällä, Kauhajoella, Jokelassa, ei aseita saa, jos on tarve. Koska nehän ovat piilossa ja lukkojen takana.

Sen sijaan, että kriminalisoidaan ja demonisoidaan asioita, joista VOI olla ehkä joskus harmia, ohitetaan itse harmi. Sillä, että kaljaa ei saa kaupasta ennen kello yhtätoista, ei poisteta yhtäkään ongelmaa. Koska ne ongelmat ei ole siinä aineessa vaan siinä, miksi sitä käytetään. Suurin osahan täällä osaa edelleen käyttää viinansa, kuten minä nuorena aikuisena, nautintoon. Se on lopulta pieni osa meistä, jolla se lähtee kätösestä. Ja se ei ole viinan vika, vaan oman pääkopan. Ihan samalla tavalla, kuin Auvisen Pekka-Eric tai Saren Matti eivät olisi jäänet toimettomina koteihinsa, jos aseita ei olisi olemassa, en minä olisi jäänyt masentumatta, jos viinaa ei olisi.

Voisikohan sitä kaiken jeesustelun sijaan keskittää ne voimavarat sinne ongelmien taakse, ei siihen välineeseen?

Kun aloin vihdoin tarttumaan ongelmiini, lopetin myös juomisen. Ei se olisi toiminut toisin päin. Eli että olisin lopettanut juomisen pakon, lainsäädännön ja virkamiesten käskystä ja sitten, kun ei olisi ollut enää muutakaan tekemistä, olisin alkanut käsittelemään ongelmiani.

Ehkä Pekka-Eric ja Mattikin olisivat jättäneet tarttumatta aseisiinsa, jos joku olisi tunnistanut ja auttanut heitä ongelmiensa kanssa. Ei tuolla festareilla ja urheilutapahtumissa liikaa asemainoksia näy, mutta kuinka ollakaan, silti poijjaat pyssynsä löysivät omien henkilökohtaisten ongelmiensa työkaluksi.

Valviralle terveisiä. Soittakaa mieluumin vaikka Suomen Mielenterveysseuraan ja antakaa niille ne rahat, joita suunnittelette käyttävänne festivaalien anniskelulupien kiristämiseen. Siellä on tarve. Ja jos aiotte tehdä Valviranne toimettomaksi kieltämällä ne aineet joita valvotte, antakaa mieluumin lääkärien ja ammattiauttajien tehdä se. 

”Auringon kuoleman syntyäkseen | uusi maailma tarvitsee.

Vain pisaran vettä kylmyyteen | käsillä juoksemaan ihmisten.”

Näillä sanoilla alkaa kovasti rakastamani Moonsorrow-yhtyeen albumi V: Hävitetty, jota olen kuunnellut paljon viime aikoina.

Sen lisäksi, että levy on valtavan upea, siihen liittyy hienoja muistoja kyseisen albumin julkaisun ajoilta ja sitä seuranneelta Suomen kiertueelta. Muistelen lämmöllä, kuinka puimme itsemme vessapaperilla muumioiksi Lutakon pihassa aamuviideltä  ja kehittelimme uusia uusia filosofisia suuntauksia, kuten ”merihenkinen nahkasatanismi”.

Viime aikoina kuitenkin myös V: Hävitetyn sanoitukset ovat saaneet minulle aivan uuden merkityksen.

Minun piti tappaa itsestäni aika paljon viime vuonna päästäkseni tähän, missä ny olen. Uusi syntymä vaati yhden kuoleman. Kuten olen täälläkin loputtomiin toistellut, ei viinan juonnin lopettaminen ollut ihan vain niin yksinkertaista, kuin että laittoi korkin kiinni ja luopui yhdestä suuresta elämän nautinnosta. Pesuveden mukana meni niin moni asia uusiksi arkirutiineista ajatusmaailman myllerrykseen, että ei ole ollenkaan väärin kutsua syyskuun viidettä pieneksi kuolemaksi. Ja myös uudelleen syntymiseksi.

Sen jälkeiset haparoivat askeleet menivät opetellessa uutta elämää. Ja toki menevät vieläkin. Ihan kuin pieni vauva ja lapsi tutkii ympäristöään ja opettelee alusta alkaen elämään sen osana, samaa hommaa teen minäkin nyt. Koska uskokaa pois, ympäristö on aika erilainen, kun sitä katsoo selvin silmin.

Luulisin, että tällä hetkellä aletaan olemaan jonkinlaisessa teini-iässä. Sellaisessa, että koko ajan pitää vähän uhmata ja kokeilla, yrittää löytää se oma juttu täältä elon viidakosta. Olen jonkinlaisessa kokeiluvaiheessa, ehkä juuri ja juuri täysi-ikäinen.

Veljentyttäreni täytti eilen 18 vuotta. Se tuntuu jopa käsittämättömältä. Muistan tämän syntymän kuin eilisen ja nyt tuo onkin jo aikuinen. AIKUINEN. Hitto, edes minä en taida olla vielä aikuinen. Minä olen 18-vuotias!

Vaan tässäpä juuri piileekin uuden maailmani yksi avainkohdista. Kun aiemmin pitkään mietin, että kaikki on mennyt, elämä oli tässä ja aika paskasti päättyi, nyt ajattelen päinvastaisesti. Ihan oikeasti luulin, että saatuani kerran kaikki ne asiat, joista olin haaveillut, kodin ja perheen, ja ne menetettyäni, kaikki olisi ohi. Nyt, nykyään, tällä hetkellä ajattelen kirkkain silmin, että nuoriahan tässä vielä ollaan! MINÄ olen 18-vuotias!

“Näin kaikki päättyy, näen sen nyt | tämä sivu on viimeinen

Näin kaikki päättyy, tyhjään ja unohdukseen | eikä kukaan tänne palaa”

Näihin sanoihin päättyy V: Hävitetty. Ja juuri näin. Yksi aurinko kuoli ja uusi on syntynyt.

Seuraavaksi ajattelin kasvaa aikuiseksi.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä etäisemmältä alkaa tuntua ajatus itsestäni humalassa.

Ajatus siitä, että tempoisi oman nuppinsa sekaisin jollain aineella tuntuu oudolta, melkein vastenmieliseltä.

Vaikka toki edelleen on päiviä ja hetkiä, jolloin tekisi mieli vähän olla sylkemättä pulloon, alkaa se silti olemaan ajatuksena jo todella absurdi. Ettäkö minä vetäisin kännit? Tuolla huojuisin menemään ja sössöttelisin Todella Tärkeitä Asioita pitkin kyliä? Päästäisin kontrollin omasta itsestäni? Ei. Se en olisi minä. Enää.

Sitä paitsi, jos nyt lähtisin ryyppäämään, olisin todennäköisesti täysin kusi puntissa koko ajan, kaikki tuntuisi luonnottomalta. Viina pelottaisi, humala pelottaisi, kontrollista luopuominen pelottaisi. Jolloin vaihtoehtoja olisi kaksi: joko himmailisin tervehenkisesti ranskalaisittain parin viinilasin kanssa ja lähtisin ajoissa kotiin tai sitten vetäisin sikapleksit, olisin alasti, sekoilisin menemään toden teolla jossain Kallion kujilla ja oksentaisin taksiin. Kumpikaan vaihtoehto ei oikeastaan kuulosta mukavalta.

Hassua, että ennen sitä määritti pitkälti oman luonteensa ja luontonsa humalan kautta. Omakuva itsestäni oli se, millainen olin päissäni. Koska se oli enemmän arkea, kuin selvistely. Ja se oli oikeastaan se ainoa tila, jossa tuli sosialisoitua, oltua jotain muuta, kuin hiljainen mies kotisohvalla. Nyt se tuntuu ihmiseltä, jota en tunne.  Koska oikeasti olen tuo hiljainen mies sohvalta.

Nyt määritän itseäni selvin päin olemisen kautta. Olen saanut pitkästä aikaa ajatuksistani kiinni ja alistanut ne hallintaani, asia jota en kännispäissäni tehnyt vaan jota lähinnä kännäämällä pakenin. Se tuntuu paljon aidommalta ihmiseltä, kuin se humalainen Teemu ja se on sellainen, josta en halua enää ikinä luopua. Jotenkin ajattelen asiaa nyt niin, että jos alkaisin taas rahoittaa Majavabaarin Popeda-viinikokoelmaa, menettäisin sen oikean Teemun, sen tyypin jonka juuri ja juuri olen saanut nostettua pinnalle vihdoin.

Samalla juomattomuudestani on tullut stigma, joka määrittää minut muiden silmissä myös. Jos ennen olin ”se tyyppi, joka sekoili kännissä”, nykyään olen ensisijaisesti ”se tyyppi joka ei enää juo viinaa”.  Hassua, miten ihmisen tapa käyttää alkoholia on päällimmäinen asia, josta tämä muistetaan. Kertonee jotain kulttuuristamme.

No, eihän siinä, minä olen toki iloinen, jos minut määrittää nykyään selvä pää sekoilevan keikkaläskin sijaan.  En suoraan sanottuna usko, että kellään muullakaan on sitä ihmistä ikävä. Paitsi ehkä muutaman baarin liikevaihdolla.

Varoitus. Tämä on vaaleanpunainen teksti. Sellainen, joka tihkuu hunajaa, halinalleja ja pieniä poneja. Ehkä myös siirappia ja vastasyntyneitä pandoja.

Olin eilen jäillä kävelemässä. Siellä paistoi aurinko ja tuntui siltä, kuin puoli Helsinkiä olisi kerralla lähtenyt kokeilemaan, että kestäähän se meri varmasti. Kesti se. Kuuntelin kuitenkin varmuuden vuoksi luureilla musiikkia koko kävelyn ajan, etten kuulisi, kun se rasahtelee allani.

Siinä jäällä pysähdyin. Ja ajattelin olevani onnellinen. ONNELLINEN. Minä. Mitä helvettiä? En minä näin ole ajatellut ainakaan viiteen vuoteen. Saako näin edes ajatella? Apua. Mistä nyt tuulee?

Mutta kun oli vain sellainen hetki. Oli hetki, jolloin tunsin itseni onnelliseksi. Se tuntui hyvältä, kokonaisvaltaiselta ja lämpimältä. Kaiken myllerryksen keskellä tuo hetki oli aika hienoa kokea.

En minä koskaan varsinaisesti onneton ole ollut. Mutta olen ollut masentunut. Ja kun masentuu, kaikki näyttää aika mustalta, ei oikein iloitse edes niistä pienistä asioista ja hetkistä. Masennus on siitä salakavala sairaus, että se valtaa alaa kaikelta mitä teet. Kun ahdistaa ja on pimeää, se pimeys heijastaa ihan kaikkea, muuttaa kaiken hyvänkin omassa mielessään mustaksi. Nyt, kun selkeästi olen toipumaan päin, alkaa valo täyttää tuota pimeää. Ja kun tuo talviaurinko heijastuu niihin pieniin hetkiin, sitä tajuaa, että ohhoh, onpa hyvä olla. Kuten minulle kävi eilen tuolla jäällä.

Onni on juuri noissa hetkissä. Koska niiden kautta saavuttaa aika hyvän olon. Tilanteessa, jossa minulla on luottotiedot mennyttä, työn ja tulevaisuuden kanssa on vähän niin ja näin, minulla ei ole parisuhdetta mitä kaipaisin, lapseni asuu eri osoitteessa ja Volvostanikin on takavalo pimeänä, koin itseni silti onnelliseksi.

Jumankauta.

Tänään on kuulemma ”international hug day”. Halipäivä siis, jonka tarkoitus on kannustaa ihmisiä osoittamaan enemmän tunteitaan julkisesti. Minä olen tänään sen verran onnellinen, että haluan antaa kaikille halin. Sellaisen halin, joka tursuaa punaisen ruusun terälehtiä, saippuakuplia ja lattemukin vaahtoon muotoiltuja sydämiä. Koska sellainen olo minulla on.

Lainatakseni toisella puolella maailmaa majailevaa hyvää ystävääni Patzya:

”Vittu... Siis vittu... VOIMAHALI vittu.”

Kaikille.

Minä haaveilen yhdestä päivästä. Siitä päivästä, kun kaikki velkani on maksettu.

Kun syksyllä lopetin juomisen ja aloin oikaisemaan tekemisiäni, huomasin kaiken kaoottisuuden keskeltä yhden asian, johon olin lopettanut kiinnittämästä huomiota jo aikaa sitten. Rahan.

Siinä vaiheessa, kun menee lujaa, jotkut asiat muuttuvat merkityksettömiksi, ihan kuin niitä ei olisi olemassakaan, ja yksi niistä on raha. Rahaa tulee ja menee, ihan sama, ei sillä niin väliä ole. Budjetit laskin sen mukaan, että kunhan on varaa käydä baarissa huomenna, torstaina ja lauantaina. Muistan jossain vaiheessa siivonneeni pöydältäni kuittikasoja, joista löytyi noin 4000 euron edestä kuitteja Porthaninkadun Majavabaarista. NELJÄN. TUHANNEN. EURON. Ei ihme, että Vemmulla, omistajalla, on uusi Volvo.

Kun sitten oikaisuliikkeitä aloin tekemään, huomasin myös että se rahankäyttö, joka oli kätösistä karannut, ei ollutkaan ihan noin vain korjattavissa. Tai siis, se käyttö kyllä oli juu, mutta ne menneet rahat eivät selvistelyllä palanneetkaan. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun sinne Majavaan ja festareille ja taksikuskeille ja yökebabeille ei palanut pelkästään omat rahat.

Pitkään sekä juodessani että sen jälkeen olin silmät kiinni asian kanssa. Että ehkä tämä vain menee pois, jos en siihen kiinnitä mitään huomiota. Hei, katsos, postin mukana tuli laskuja, jos vaikka en avaisi niitä? En ainakaan puoleen vuoteen. No, se ei ihan toiminut. Oli hieman pakko havahtua aiheeseen siinä vaiheessa, kun pankki soittaa, että voisitko ystävällisesti palauttaa Visa-korttisi, me ollaan vähän sitä mieltä, että sä et saa sitä enää käyttää.

Sen lisäksi, että olen tutustunut pankin, Luottokunnan ja ulosottoviraston herrasmiehiin viimeaikoina turhankin läheisesti, olen joutunut kertomaan muutamalle ystävälleni, että ”hei sori, mä dokasin sun rahat.” Se on aika paljon vaikeampaa ja raskaampaa, kuin soitella kasvottomia virastoja läpi. Siinä nimittäin tuntee itsensä pahemmin pohjalla olevaksi, kuin missään muussa. Se konkretisoi sen, että juomiseni ei vaikuttanut pelkästään itseeni. Ongelmia siitä tuli muillekin. Ja ne ongelmat ovat olleet omiaan luottamukseni menetyksessä, asia josta olen aina yrittänyt pitää kiinni. Ja olla ylpeä. Rehellisyys ja luotettavuus.

Pahinta tässä on se, kuten mainitsinkin, että ongelmaa en saa korjattua nopeasti. Voin juosta ympäri kaupunkia pyytelemässä anteeksi, voin laihduttaa 12 kiloa tuosta vain ja saada itseni selväpäiseksi yllättävän helposti ja nopeasti, mutta rahaksi en voi muuttua. Voi kun voisinkin. Joudun siis elämään tämän asian kanssa vielä pitkään, asian, joka ikään kuin muistuttaa minua päivittäin siitä, miten helppoa elämänsä on sössiä kun tarpeeksi sekoilee.

Toisaalta, ehkä ihan hyvä. Hyvä että muistuttaa.

R-Kioskin myyjä hihitteli eilen, kun lottosin ensimmäistä kertaa elämässäni.  Enhän minä tiennyt miten se toimii. Jotain numeroita piti valita. Öööööö... mikä Jokeri? Täh?

No, joka tapauksessa, siellä olisi joku 12.5 miljoonaa euroa tarjolla. Jos ostaisi vaikka Vemmulle toisen Volvon. Mutta kahvilla tällä kertaa. 

Niin, ja maksaisi ne velat.

Niin kuin kaikessa, hienointa on huomata itsessään konkreettisia muutoksia. Eli tuloksia kaikesta siitä työstä, mitä on mielensä eteen tehnyt. Vähän kuin seinän maalaaminen. Kun saa lounasaikaan mennessä olohuoneen tehtyä ja näkee oman työnsä tuloksen, sitä voi tuntea pienoista tyytyväisyyttä itseensä.

Ennen olin vihainen.

Opin vihaamaan toden teolla avioeroni jälkeen, sitä ennen en edes tiennyt mitä todellinen, sysimusta viha oli. Näin retrospektiivinä on lähinnä huvittavaa todeta, että vihan kohde olin minä itse, minä kun kohdistin sen kaikkiin muihin. Olihan se aika paljon helpompaa niin, kuka nyt peiliin viitsisi katsella? Ruokin silloin vihaani aika hyvällä määrällä alkoholia ja tarpeeksi marinadissa kun olin, se tuli pintaan erinäisin tavoin.

Huomautettakoon, että ei silti koskaan fyysisesti. En ole ollut ikinä väkivaltainen, en edes kännissä. Ainoa kerta, kun vihani purkautui johonkin konkreettiseen tekoon, paiskasin ihmisen pään kokoisen kivenmurikan kebab-paikan ikkunan läpi. Se oli pelottavaa. Ja se tuntui silloin ihan järjettömän hyvältä. Muistan, kuinka veri kiersi, pulssi kohosi, olin kuin nirvanassa. Edes seuraavana aamuna en osannut sitä katua, koska muistelin kuinka hyvältä se yksittäinen vihanpurkaus tuntui. Se oli samalla yksi ensimmäisiä askelia siihen, että tajusin laittaa korkin kiinni.

Viime viikonloppu alkoi sillä, kuinka muutama hyvä ystäväni kertoi, kuinka ennen minulle niin tärkeä ihminen oli jälleen aukonut sanaista arkkuaan Helsingin yössä. Kerta ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen, kun jollain ihmisellä on tarve kertoa omia totuuksiaan minusta. Kovaan ääneen. Kaikille. Koska ”se on paska jätkä joka haluaa vain huomiota.” Sitähän tämä minun soberisminikin on. Pelkkää huomionhakua.

No, tässä tulee se muutoskohta.

Aiemmin moisia asioita kuullessani minut on vallannut viha. Se sysimusta viha. Valtava, vahva ja syvä tunne sekä muita että itseäni kohtaan. Olen saattanut velloa siinä päiväkausia ja parhaassa tapauksessa olen lähtenyt baariin synnyttämään lisää vihaa. La haine attire la haine.

Nyt huomaan, että se on turhaa. Oikeastaan sisälläni ei herännyt enää mitään tunnetta. Ehkä sääliä korkeintaan. Mutta ei itseäni kohtaan. Kerrankin.

Se sysimusta viha loistaa poissaolollaan. Se on mahtavaa! Vaikka näenkin, että se oli aikanaan lähinnä inhimillistä, osa normaalia ihmisluontoa, ymmärrän paljon paremmin nyt kuinka turhaa se myös on. Ja raskasta. Etenkin raskasta. Viha on tunteena niin kokonaisvaltainen, että  se heijastuu lopulta kaikkeen mitä tuntee, tekee, ajattelee. Kun siitä on vapaa, on olo aika paljon kevyempi.

Niin kuin nyt on.

Seuraavaksi pitää vielä maalata loputkin seinät, niin tää hommahan alkaa olla taputeltu!

Tarvitsen kiksejä. Uskon, että jokainen tarvitsee. Siis jotain murtamaan tasaista oloa ja eloa. Vivahteita arkeen.

En ole koskaan ollut mikään suurin hurjapää, joka tarvitsisi hillittömiä adrenaliinipurkauksia benji-hyppyjen tai vaikka mottoripyörän voimin. Hurjinta, mitä olen tehnyt, on ollut lumilautailu ja siinäkin onnistuin murtamaan kaksi selkänikamaa. Kerran olen ajanut autolla yli sataaviittäkymppiä. Minulle on riittänyt orgasmi-pari viikossa. Ja kännit.

Aiemmin niitä kiksejä nimittäin tuli tasaisin väliajoin nousuhumalan tunteesta. Ja tasaisilla väliäajoilla tarkoitan tietenkin noin neljä kertaa viikossa. Se tunne oli sellainen, jolla poistui aina hetkeksi pois siitä harmaudesta, siitä sai voimaa, siinä nuortui kymmenen vuotta. Siitä sai energiaa. Tai no, siis loppuillaksi lähinnä, vähemmän enää seuraavina aamuina, mutta hetkeksi kuitenkin. Nyt, kun edellisestä nousuhumalasta on kohta viisi kuukautta, huomaan että pääkoppa huutaa aktiviteettia. Serotoniinit käy liian tasaisesti.

Olen kokeillut cartingia, laskettelupäiviä, keikoilla käyntiä, lenkkeilyä, kahvakuulakin tuli ostettua. Kaikki mukavaa, mutta eivät ihan aja asiaansa kiksejä haettaessa.

Ei toki tule ymmärtää väärin. Olen oppinut pitämään normaalista, rauhallisesta arjesta enemmän kuin koskaan aiemmin. Rakastan yli kaiken tylsää mummoilua, viltin alla makaamista perjantai-iltana, sanaristikoita, hyviä kirjoja ja YLE:n luontodokumentteja. Mielestäni arki ei ole lainkaan harmaata, se on paljon vehreämpää. Ehkä vihreää?

Mutta tätä vihreää arkea olisi mukava välillä murtaa jollain. Jollain, joka hetkeksi veisi aatokset pois Okko Kamuista ja Jaques Tateista Suomen Kuvalehden ruudukoissa. Jollain, joka pistäisi posket vähän punottamaan, veren kiertämään ja saisi hieman hymyä naamalle niin, että voisi seuraavana aamuna olla tyytyväinen, kun tuli tehtyä jotain, jonka jälkeen mummoilukin on taas vähän mukavampaa.

Niin kuin esimerkiksi vaikka pullollisella viiniä tai muutamalla tuopillisella olusta ystävien kanssa. Niin, että olisi järjettömän hauskaa, naurettaisiin paljon ja lähdettäsiin kaikki hyvillä mielin kotiin.

Hetkonen!

Ymmärsinkö minä juuri alkoholinnauttimisen alkuperäisen tarkoituksen?

Kun elämässä tulee yksi iso muutos, jonka myötä moni asia menee uusiksi, huomaan haikailevani koko ajan lisää muutosta. Jotenkin tuntuu, että näen tämän hetken sellaisena, että voisi laittaa saman tien koko paletin uusiksi.

Päässä on pyörinyt kaikenlaisia ajatuksia maalle muuttamisesta poliisikouluun menoon. Kodin sisustuksen laitoinkin jo uusiksi. Haluaisiko joku ostaa Volvon?

Eniten olen viime kuukausien, ja etenkin sairauslomani ajan miettinyt työuraani ja sen tulevaisuutta. Koska mitä ilmeisimmin työtä on pakko tehdä ainakin vielä sellaiset 30 vuotta.

Minusta piti tulla ammattisotilas. Se on aina ollut haaveeni ja edelleen tunnen piston jossain sielussani katsellessani kotimaisia rauhanturvaajia tai vaikka Osama Bin Ladenin lahtaajia työssään. Ikävä kyllä, tuo haave katkesi samalla, kun selkärankani murtui talvella 1996 lumilaudan selässä, eikä koskaan palautunut täyteen kuntoonsa. Kärsin selkäviasta todnäk loppuikäni eikä tämän ruhon kanssa mitään sinkoa kanniskella. Niinpä päädyin musiikkihommiin.

Aikamoinen kontrasti.

Jotenkin olen kuitenkin onnistunut elättämään itseni musiikkialalla nyt 12 vuotta, kuin vahingossa. Olen tehnyt radiota, järjestänyt tapahtumia, myynyt keikkoja, pyörittänyt keskisuurta levy-yhtiötä. Välillä paremmin, viimeaikoina huonommin. Tämä on teollisuuden ala, joka imaisi sisäänsä ja mukaansa eikä täältä pääse enää pois.

Tässä uusiutumisen hetkessäni olen miettinyt tuota poispääsyä, ehkä jopa haaveillut siitä. Ah, miten hienoa olisikaan, jos voisi olla töissä vaikka kukkakaupassa. Tai kasvattaa koiranpentuja. Kirjastonhoitajat ei varmaan paljoa joudu stressaamaan? Dokaakohan ne ollenkaan?

Musiikkiala, jolle olen paljon velkaa, on vaatinut myös paljon. Joskin toki viinaksien nauttimiseni oli enemmänkin johdannaista henkilökohtaisista ongelmistani, ainakin ympäristö on ollut otollinen alkoholin liikakäyttöön. Se kun ei ole kovin tavatonta näissä hommissa. En usko, että kirjastonhoitajana minulla olisi ollut tarjolla viinaa ja kissanristiäisiä neljää iltaa viikossa, sellaisia joihin on ”pakko” mennä. Tai joihin menin, koska niissä nautittiin viinaa. Oli aika helppoa piileskellä ongelmiensa kanssa sen takana, että kaikki muutkin juo. Se on normaalia. Tänäänhän on perustiistai, Tavastiallakin on keikka.

Nyt, kun lopetin juomisen ja selkeästi haikailen uusia asioita, olisi  niin helppoa ottaa hatkat näistäkin hommista, ryhtyä tekemään jotain ihan muuta, jättää kaikki taakse kauniiksi muistoiksi.

Vai olisiko?

No ei.

Jos lasketaan pois se tosiasia, että en taida edes muuta osata tehdä, huomaan rakastavani näitä hommia ihan eri tavalla, kuin aiemmin. Nyt, kun juominen ei ole enää osa työtä, näyttäytyy tämäkin koko ala ihan erilaisessa valossa. Ja kaikista eniten sen tekijät.  En usko, että millään muulla alalla löytyy niin paljoa sydämellisiä, ihmeellisiä, rehellisiä, sanalla sanoen hienoja ihmisiä, kuin musiikkialalla. Kun on laskenut pullon ja sen jälkeen oman suojamuurinsa alas, nuo ihmiset, näyttäytyvät aivan uudessa valossa. Hienossa sellaisessa. Mielestäni tuon Lux Helsinki –installaation olisi voinut heijastaa suoraan musiikkialan ammattilaisiin.

Ehkä johtuen siitä aiemminkin mainitsemastani faktasta, että liiallinen juopottelu ei täysin tavatonta näissä pitkätukkahommissa ole, olen saanut ymmärrystä osakseni. En tuomiota, kieroja katseita tai ylenkatsomista, kaikki sellaisia asioita joita pelkäsin soberismin mukana tulevan. Ehei! Olen todella  voinut olla oma itseni ja tutustua itseeni. Ystäväni, kollegani, yhteistyökumppanini, artistit, kaikki ovat antaneet minun tehdä virheeni, oppia niistä ja kannustaneet eteenpäin. En suoraan sanottuna usko, että olisin saanut tehdä samat virheet ammattisotilaana ja silti jatkaa töitäni.

Joten, kyllä se nyt taitaa olla niin, että vaikka kuinka muutoksista haikailen, yksi asia pysyy. Työ. Ja jos kerran työtä pitää tehdä, en tekisi mitään muuta mieluummin, kuin näitä hommia, joissa saan olla minä. Selvinkin päin.

PS. Sairauslomani päättyy helmikuussa, saa tarjota uusia hommia. Musiikkihommia. Uusia musiikkihommia. Tarjolla raitis nuorimies!  

En ole koskaan ollut erityisen ulkonäkökeskeinen ihminen itseni kohdalla. Olen aina luottanut, että jonninsortin itsevarmuus peittää sen, että posket näkyy takaapäin ja vyötäröä hieman puristaa farkuissa.

Nyt, kun olen viimeisten kuukausien aikana laihtunut 11 kiloa, en kuitenkaan voi olla huomaamatta sen vaikutusta myös henkisesti. Etenkin, kun noin 287 ihmistä eri yhteyksissä on tullut ihmettelemään, ihastelemaan ja mairittelemaan, kuinka olenkaan laihtunut ja kuinka hyvältä näytän. Siis minä. Hyvältä!

Tämä on väkisinkin vaikuttanut myös siihen, miten katson itseäni peilistä tällä hetkellä.

Edellisen suhteeni jäljiltä itsetuntoni oli murskana, jauhettu pieniksi murusiksi ja sen päälle oli syljetty. Sekä teot että sanat olivat nakertaneet olemattomiin sen itsevarmuuden, mikä minulla jossain vaiheessa oli. Tämä oli myös varmasti yksi syy siihen, miksi en enää pitänyt peilikuvastani. Ja miksi tartuin pulloon. Tai no, en ole varma kumpi tuli ensin. Ehkä dokasin peilikuvani epämiellyttäväksi. Oli kuitenkin miten oli, en viihtynyt enää fyysisessä itsessäni sen enempää, kuin henkisessäkään.

Suljettuani korkin syyskuussa ja podettuani siitä tulleen alkukrapulan, huomasin että muutoksia alkaa tulla. Sen lisäksi, että toki ylimääräiset nesteet kehosta lähtivät liikkeelle ja viinan turvotus alkoi kaikkoamaan, huomasin, että minulla on energiaa ihan eri tavalla. Tarvitsen esimerkiksi unta huomattavasti vähemmän. Samaten on ollut pakko alkaa käyttää sitä energiaa johonkin fyysiseen, pääasiassa lenkkeilyyn ja pitkiin kävelyihin. Tämä kaikki yhdistettynä siihen, että ylimääräiset öiset BigMac-ateriat ja krapulakebabit ovat jääneet ruokavaliosta pois, on tiputtanut painoni 96:sta kilosta 85:een.

Katsoin itseäni eilen hetken pidempään peilistä. Perkele. Minähän näytän ihan hyvältä. Jos ei tätä vammaista surffitukkaa lasketa.

En olisi ikinä uskaltanut ajatella näin, ellei ne lukuisat ja taas lukuisat ystävät, tutut ja tuntemattomat olisi sanoneet sitä minulle ääneen. Se nimittäin on ollut yksi iso avaintekijä itsetunnon nousuun. Olen todella huono ottamaan kehuja vastaan, mutta salaa silti ne tuntuvat aina hyvältä ja ovat hivelleet mieltä niin paljon, että olen uskaltautunut antautua ajattelemaan vähän niin itsekin. Että hitto minä olen laihtunut! Että hitto, minä näytän hyvältä. HYVÄLTÄ.

Tästä rohkaistuneena ostin alkuviikosta en yhtä, vaan kaksi kahvakuulaa. Koska ensimmäistä kertaa ikinä itsetuntoni salli sen. Minä olen nykyään sellainen ihminen, joka kehtaa laittaa hölmöt vaatteet päälle ja heilua joku möhkäle kädessä hiestä märkänä näyttääkseen hyvältä.

Seuraavaksi pitää varmaan mennä sitten parturiin.

Vai että 2013? Ookoo.

Vaihdoin vuoden mieluisissa merkeissä PMMP:n keikalla muutaman hyvän ystävän sekä kahdeksansadan enemmän ja vähemmän selväpäisen juhlijan kanssa. Oli mukavaa. Ostin PMMP:n paidan, mutten tiedä uskallanko pukea sitä päälle. Tai ainakaan pitää sitä julkisesti.

Kuten varmasti kaikki muutkin, koitin eilen summailla kulunutta vuotta kasaan.  Aika paljon pyöri asioita päässä. Mutta huomaan ajatusten muuttuneen siihen suuntaan, että asiat alkavat olla ihan hyvin. Miettiessäni kulunutta vuotta tajusin, että ehkä kuitenkin lopulta tapahtui enemmän hyvää kuin pahaa. Ainakin tulevien vuosien kannalta.

Vuonna 2012 kasvoin aikuiseksi, tai ainakin aikuisemmaksi kuin koskaan olen ollut. Syyskuussa laittaessani korkin kiinni en ensinnäkään olisi koskaan uskonut sen olevan mahdollista, toisekseen en olisi ikinä uskonut millainen ihminen minusta sen myötä kuorten alta löytyy. Vaikka vuosi on ollut raskas, raskaampi kuin koskaan, uskon sen tehneen minulle enemmän hyvää, kuin edeltävä vuosikymmen yhteensä. Voisin sanoa, että vuonna 2012 löysin itseni. Samalla karistin muuten löytämästäni itsestäni 11  kiloa pois. Jes!

Kävin eilen aamulla, vuoden viimeisen päivän kunniaksi, ottamassa rintaani tatuoinnin. Rintalastassani on nyt päivämäärä 5.9.2012. Sattui ns. vitusti. Koko session ajan mietin, että tämä olkoot se viimeinen kipu kuluneesta vuodesta, otetaan nyt tämä vielä vastaan, niin sitten  se on ohi, voin keskittyä tulevaan ja jättää tämän kivun taakseni.  Vuosi 2012 tulee olemaan vuosi, jota en halua muistella koskaan, mutta jonka tulen muistamaan aina.

Mutta. Jos on ihan pakko muistella, toivon muistavani ne kaikki hienot ihmiset, joihin sain tutustua. Haluan muistaa matkat Ranskaan, Lontooseen, Färsaarile, Ruotsiin, Osloon, New Yorkiin, Bostoniin, Berliiniin ja Tokioon. Haluan muistaa kesälomani poikani kanssa Lapissa, kaikki ne hienot keikat joita näin ja joissa sain olla mukana ja sen yhden viinilasillisen Nizzassa ystävän kanssa.

Kaikista eniten haluan muistaa itseni. Koska minä olin se paras tyyppi, johon vuonna 2012 tutustuin.

Hyvää uuttavuotta kaikille.