Soberismia

En ole koskaan ollut erityisen ulkonäkökeskeinen ihminen itseni kohdalla. Olen aina luottanut, että jonninsortin itsevarmuus peittää sen, että posket näkyy takaapäin ja vyötäröä hieman puristaa farkuissa.

Nyt, kun olen viimeisten kuukausien aikana laihtunut 11 kiloa, en kuitenkaan voi olla huomaamatta sen vaikutusta myös henkisesti. Etenkin, kun noin 287 ihmistä eri yhteyksissä on tullut ihmettelemään, ihastelemaan ja mairittelemaan, kuinka olenkaan laihtunut ja kuinka hyvältä näytän. Siis minä. Hyvältä!

Tämä on väkisinkin vaikuttanut myös siihen, miten katson itseäni peilistä tällä hetkellä.

Edellisen suhteeni jäljiltä itsetuntoni oli murskana, jauhettu pieniksi murusiksi ja sen päälle oli syljetty. Sekä teot että sanat olivat nakertaneet olemattomiin sen itsevarmuuden, mikä minulla jossain vaiheessa oli. Tämä oli myös varmasti yksi syy siihen, miksi en enää pitänyt peilikuvastani. Ja miksi tartuin pulloon. Tai no, en ole varma kumpi tuli ensin. Ehkä dokasin peilikuvani epämiellyttäväksi. Oli kuitenkin miten oli, en viihtynyt enää fyysisessä itsessäni sen enempää, kuin henkisessäkään.

Suljettuani korkin syyskuussa ja podettuani siitä tulleen alkukrapulan, huomasin että muutoksia alkaa tulla. Sen lisäksi, että toki ylimääräiset nesteet kehosta lähtivät liikkeelle ja viinan turvotus alkoi kaikkoamaan, huomasin, että minulla on energiaa ihan eri tavalla. Tarvitsen esimerkiksi unta huomattavasti vähemmän. Samaten on ollut pakko alkaa käyttää sitä energiaa johonkin fyysiseen, pääasiassa lenkkeilyyn ja pitkiin kävelyihin. Tämä kaikki yhdistettynä siihen, että ylimääräiset öiset BigMac-ateriat ja krapulakebabit ovat jääneet ruokavaliosta pois, on tiputtanut painoni 96:sta kilosta 85:een.

Katsoin itseäni eilen hetken pidempään peilistä. Perkele. Minähän näytän ihan hyvältä. Jos ei tätä vammaista surffitukkaa lasketa.

En olisi ikinä uskaltanut ajatella näin, ellei ne lukuisat ja taas lukuisat ystävät, tutut ja tuntemattomat olisi sanoneet sitä minulle ääneen. Se nimittäin on ollut yksi iso avaintekijä itsetunnon nousuun. Olen todella huono ottamaan kehuja vastaan, mutta salaa silti ne tuntuvat aina hyvältä ja ovat hivelleet mieltä niin paljon, että olen uskaltautunut antautua ajattelemaan vähän niin itsekin. Että hitto minä olen laihtunut! Että hitto, minä näytän hyvältä. HYVÄLTÄ.

Tästä rohkaistuneena ostin alkuviikosta en yhtä, vaan kaksi kahvakuulaa. Koska ensimmäistä kertaa ikinä itsetuntoni salli sen. Minä olen nykyään sellainen ihminen, joka kehtaa laittaa hölmöt vaatteet päälle ja heilua joku möhkäle kädessä hiestä märkänä näyttääkseen hyvältä.

Seuraavaksi pitää varmaan mennä sitten parturiin.