Soberismia

Niin kuin kaikessa, hienointa on huomata itsessään konkreettisia muutoksia. Eli tuloksia kaikesta siitä työstä, mitä on mielensä eteen tehnyt. Vähän kuin seinän maalaaminen. Kun saa lounasaikaan mennessä olohuoneen tehtyä ja näkee oman työnsä tuloksen, sitä voi tuntea pienoista tyytyväisyyttä itseensä.

Ennen olin vihainen.

Opin vihaamaan toden teolla avioeroni jälkeen, sitä ennen en edes tiennyt mitä todellinen, sysimusta viha oli. Näin retrospektiivinä on lähinnä huvittavaa todeta, että vihan kohde olin minä itse, minä kun kohdistin sen kaikkiin muihin. Olihan se aika paljon helpompaa niin, kuka nyt peiliin viitsisi katsella? Ruokin silloin vihaani aika hyvällä määrällä alkoholia ja tarpeeksi marinadissa kun olin, se tuli pintaan erinäisin tavoin.

Huomautettakoon, että ei silti koskaan fyysisesti. En ole ollut ikinä väkivaltainen, en edes kännissä. Ainoa kerta, kun vihani purkautui johonkin konkreettiseen tekoon, paiskasin ihmisen pään kokoisen kivenmurikan kebab-paikan ikkunan läpi. Se oli pelottavaa. Ja se tuntui silloin ihan järjettömän hyvältä. Muistan, kuinka veri kiersi, pulssi kohosi, olin kuin nirvanassa. Edes seuraavana aamuna en osannut sitä katua, koska muistelin kuinka hyvältä se yksittäinen vihanpurkaus tuntui. Se oli samalla yksi ensimmäisiä askelia siihen, että tajusin laittaa korkin kiinni.

Viime viikonloppu alkoi sillä, kuinka muutama hyvä ystäväni kertoi, kuinka ennen minulle niin tärkeä ihminen oli jälleen aukonut sanaista arkkuaan Helsingin yössä. Kerta ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen, kun jollain ihmisellä on tarve kertoa omia totuuksiaan minusta. Kovaan ääneen. Kaikille. Koska ”se on paska jätkä joka haluaa vain huomiota.” Sitähän tämä minun soberisminikin on. Pelkkää huomionhakua.

No, tässä tulee se muutoskohta.

Aiemmin moisia asioita kuullessani minut on vallannut viha. Se sysimusta viha. Valtava, vahva ja syvä tunne sekä muita että itseäni kohtaan. Olen saattanut velloa siinä päiväkausia ja parhaassa tapauksessa olen lähtenyt baariin synnyttämään lisää vihaa. La haine attire la haine.

Nyt huomaan, että se on turhaa. Oikeastaan sisälläni ei herännyt enää mitään tunnetta. Ehkä sääliä korkeintaan. Mutta ei itseäni kohtaan. Kerrankin.

Se sysimusta viha loistaa poissaolollaan. Se on mahtavaa! Vaikka näenkin, että se oli aikanaan lähinnä inhimillistä, osa normaalia ihmisluontoa, ymmärrän paljon paremmin nyt kuinka turhaa se myös on. Ja raskasta. Etenkin raskasta. Viha on tunteena niin kokonaisvaltainen, että  se heijastuu lopulta kaikkeen mitä tuntee, tekee, ajattelee. Kun siitä on vapaa, on olo aika paljon kevyempi.

Niin kuin nyt on.

Seuraavaksi pitää vielä maalata loputkin seinät, niin tää hommahan alkaa olla taputeltu!