Soberismia

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä etäisemmältä alkaa tuntua ajatus itsestäni humalassa.

Ajatus siitä, että tempoisi oman nuppinsa sekaisin jollain aineella tuntuu oudolta, melkein vastenmieliseltä.

Vaikka toki edelleen on päiviä ja hetkiä, jolloin tekisi mieli vähän olla sylkemättä pulloon, alkaa se silti olemaan ajatuksena jo todella absurdi. Ettäkö minä vetäisin kännit? Tuolla huojuisin menemään ja sössöttelisin Todella Tärkeitä Asioita pitkin kyliä? Päästäisin kontrollin omasta itsestäni? Ei. Se en olisi minä. Enää.

Sitä paitsi, jos nyt lähtisin ryyppäämään, olisin todennäköisesti täysin kusi puntissa koko ajan, kaikki tuntuisi luonnottomalta. Viina pelottaisi, humala pelottaisi, kontrollista luopuominen pelottaisi. Jolloin vaihtoehtoja olisi kaksi: joko himmailisin tervehenkisesti ranskalaisittain parin viinilasin kanssa ja lähtisin ajoissa kotiin tai sitten vetäisin sikapleksit, olisin alasti, sekoilisin menemään toden teolla jossain Kallion kujilla ja oksentaisin taksiin. Kumpikaan vaihtoehto ei oikeastaan kuulosta mukavalta.

Hassua, että ennen sitä määritti pitkälti oman luonteensa ja luontonsa humalan kautta. Omakuva itsestäni oli se, millainen olin päissäni. Koska se oli enemmän arkea, kuin selvistely. Ja se oli oikeastaan se ainoa tila, jossa tuli sosialisoitua, oltua jotain muuta, kuin hiljainen mies kotisohvalla. Nyt se tuntuu ihmiseltä, jota en tunne.  Koska oikeasti olen tuo hiljainen mies sohvalta.

Nyt määritän itseäni selvin päin olemisen kautta. Olen saanut pitkästä aikaa ajatuksistani kiinni ja alistanut ne hallintaani, asia jota en kännispäissäni tehnyt vaan jota lähinnä kännäämällä pakenin. Se tuntuu paljon aidommalta ihmiseltä, kuin se humalainen Teemu ja se on sellainen, josta en halua enää ikinä luopua. Jotenkin ajattelen asiaa nyt niin, että jos alkaisin taas rahoittaa Majavabaarin Popeda-viinikokoelmaa, menettäisin sen oikean Teemun, sen tyypin jonka juuri ja juuri olen saanut nostettua pinnalle vihdoin.

Samalla juomattomuudestani on tullut stigma, joka määrittää minut muiden silmissä myös. Jos ennen olin ”se tyyppi, joka sekoili kännissä”, nykyään olen ensisijaisesti ”se tyyppi joka ei enää juo viinaa”.  Hassua, miten ihmisen tapa käyttää alkoholia on päällimmäinen asia, josta tämä muistetaan. Kertonee jotain kulttuuristamme.

No, eihän siinä, minä olen toki iloinen, jos minut määrittää nykyään selvä pää sekoilevan keikkaläskin sijaan.  En suoraan sanottuna usko, että kellään muullakaan on sitä ihmistä ikävä. Paitsi ehkä muutaman baarin liikevaihdolla.