torstai 29. marraskuuta 2012


En ole koskaan kallistanut korviani liikaa sille, mitä muut minusta ajattelevat, sanovat tai puhuvat. Olen työssäni oppinut siihen jo kauan sitten.

Minulla on ollut hyvä sisäänrakennettu suojamekanismi siitä, että osaan ohittaa turhan paskanpuhumisen, mitä itsestäni kieltämättä aika paljon kuulen. Olen aina ajatellut, että se on joka tapauksessa osa ammattiani, missä työskentelen ns. bisnespuolella taiteilijoiden seassa. Olen mantramaisesti aina hokenut lausetta ”yksikään artisti ei ole koskaan täysin tyytyväinen levy-yhtiöönsä tai keikkamyyjäänsä.” Koska ainahan se ruoho voi olla vihreämpää aidan tuolla puolen naapurin pelloilla.

Niin kauan, kun itse olen tiennyt mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, ja elänyt sen kanssa, olen pystynyt toimimaan ja olemaan rehellinen itselleni. Oli kyse sitten työstä, parisuhteista, soberismistani tai vaikka tästä blogista. Tiedän, että tätäkin eräät pitävät lähinnä huomiontavoitteluna ja itserakkaana pullisteluna. Heitä ajatellessani päässä soi lähinnä Carly Simonin ihana You’re So Vain.

Olen aina ajatellut, että työ pitää minut liikkeessä. Hengissä. Olen mielestäni varonut, että työni ei kärsi muusta elämästäni, että ne pitää selkeästi erottaa toisistaan. Työ on ollut hyvä pakopaikka ja energianlähde ja olen tehnyt sen aina kunnolla ja täysillä. Etenkin täysillä.

Tähän asti.

Viimeisen viikon aikana liian moni asia on kertonut toista. Ja liian moni ihminen. Olen ensimmäistä kertaa kallistanut korviani huhuille ja puheille, joita minusta liikkuu, ja ensimmäistä kertaa huomaan että joudun miettimään, voivatko ne olla myös totta. Entä jos en itse ole huomannut? Entä jos olenkin huono siinä, missä olen luullut olevani hyvä? Ehkä olen ihan oikeasti mokannut?

Kyselykierros ystävien kesken ja muutama keskustelu osoitti, että mietteeni eivät ole ihan tuulesta temmattuja. Ensimmäistä kertaa minulle sanottiin, että ehkä minun ei kannattaisi tehdä töitä juuri nyt. Kun en selvästi ole siihen kykeneväinen. En kuulemma ole ollut enää vähään aikaan.  Joku ehdotti minun olevan jopa maanis-depressiivinen.

Lamaannuttavaa. Täysin lamaannuttavaa.

Mietin taaksepäin ja sitä, olisiko jotain pitänyt huomata? Miksei kukaan ole sanonut mitään aiemmin? Etenkin, kun näistä kuulemma niin kovin tuolla baaripöydissä puhutaan. Olisiko joku voinut sanoa minullekin?  Vai onkohan joku sanonutkin? Toisaalta, ehkä tämä on sama asia, kuin sen alkoholin kanssa, ei se auta vaikka kuinka sanoo, se pitää tajuta itse. 
Ja tottahan se on, että yrittäjän, mikä minäkin olen, tärkein työkalu on yrittäjä itse. Jos se ei ole kunnossa, ei voi työkään olla kunnossa. 
No, kuten ihan ensimmäisessä blogissanikin kirjoitin, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Päätin tänään, että pidän loppuvuoden ainakin osittaista sairauslomaa. Pysyn poissa toimistolta. Yritän korjata, tai ainakin sammuttaa, palavat sillat.  Otan happea ja pyhitän isoimman ajan yrittäjän tärkeimmän työkalun, itseni, korjaamiseen. Koska jos jotain en halua menettää, on se työni. Ja työtoverini. En edes niitä, jotka puhuvat paskaa baaritiskeillä. Olen jo menettänyt liian paljon.

Tänään aamulla on tullut ensilumi. En mene töihin. Menen kävelylle uunisaareen. Tästä on hyvä aloittaa paluu. Koska tiedättekö mitä? Minä pystyn olemaan helvetin hyvä duunissani, puhuivat ne baaritiskeiillä mitä tahansa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti