Soberismia

Huomenna tulee kaksi kuukautta täyteen selvin päin.

Samalla eilen tuli pahin romahdus vähään aikaan, oikeastaan elokuun alun jälkeen. Vaikka tiedänkin, että taas täältä jossain vaiheessa noustaan, tuntuu tämä romahdus pahimmalta aikoihin. Aiemmin olisin voinut hoitaa tämän juomalla, nyt en voi, vaan tiedän, että joudun kohtaamaan tämän.

Näin eilen ihmisen jota rakastan mutta joka ei rakasta takaisin.  Se on tunteista pahin. Se on lamaannuttavaa, koska sille ei voi mitään. Itselleenhän aina voi. Voin lopettaa juomisen, hoitaa päätäni terapiassa tai vaikka kirjoittaa tähän sanoja maailman tappiin asti, mutta toisen ihmisen mielelle en voi mitään.

Ihminen, jota rakastan, rakasti minua joskus. Tai ainakin se rakasti sitä Teemua, joka silloin oli. Lopulta kuitenkin se Teemu joi suhteen tärviölle, tuhosi mahdollisuuden hyvään. Tuhosi mahdollisuuden olla rakastettava. Sen jälkeen se Teemu joi lisää, koska oli vihainen itselleen. Lopulta se joi niin paljon, että ei enää itsekään uskonut voivansa olla rakastettava. 

No, onneksi, vaikkakin liian myöhään, se Teemu sentään tajusi laittaa korkin kiinni.

Rakkaus ei ollut kuitenkaan poistunut. Rakastan edelleen. En ollut onnistunut dokaamaan sitä tunnetta unholaan vaikka kuinka yritin. Sen sijaan onnistuin dokaamaan mahdollisuuteni saada vastarakkautta. Ajattelin naiivisti, että nyt kun lopetin läträämisen, olen uusi ihminen, joten totta kai kaikki muuttuu. Että minusta tulee heti parempi, komeampi, mukavampi, lihaksikkaampi ja että totta kai se rakastuu uudelleen.

Hah! Voiko itsekkäämpää ajatusta ollakaan?

Nyt joudun ensimmäistä kertaa elämässäni kohtaamaan sydämen särkymisen selvin päin. Siis niin, että joudun oikeasti käsittelemään asiaa, katsoa itseeni, ja yrittää kerätä sirpaleista ihmisen. Se tuntuu valtavalta urakalta. Jos totta puhutaan, tällä hetkellä se tuntuu mahdottomalta muurilta ylittää. Olisi niin helppoa vain jäädä turtana tämän seinän taakse matojen syötäväksi. Ja juoda. Voi pojat, että nyt joisinkin, jos voisin. Ja voinhan minä. Ja haluaisinkin.

Rakastaminen on yhtä musertavaa, kuin sitä ilman oleminen. Ja suuren elämänmuutoksen äärellä, jolloin pitäisi pystyä päästämään menneestä irti, on kauheaa tajuta, että siellä menneessä on silti jotain, jota haluaisi mukaansa, muttei voi sitä saada. Siitä kumpuava suru on niin valtavan kokonaisvaltaista, että en osaa sitä ainakaan vielä käsitellä. En pysty.

Toki, voisi kuvitella, että tämä on minulle ihan oikein, olenhan itse kaiken aiheuttanutkin. Mutta samalla kun olen alkanut tutustua itseeni uudelleen, huomaan miettiväni, että ei, mielestäni en ole ansainnut tätä.

Oikeastaan, oli itsekäs ajatus tai ei, mielestäni ansaitsisin tulla rakastetuksi.