Soberismia

Maanantai on viikon paras päivä.

Maanantaisin nimittäin ajattelen, että huh, selvisinpä taas yhdestä viikosta. Pidän yllä illuusiota, että tänään kaikki alkaa alusta ja että tällä viikolla unohdan menneet ja keskityn tulevaan. Ehkä tällä viikolla joku tarjoaa minulle elämäni diilin ja rahahuolet ovat ohitse. Ehkä tällä viikolla joku ilmestyy oven taakse ja vie minut parempaan paikkaan. Kaikki, mitä jätin tekemättä viime viikolla, voin tehdä nyt. Ehkä se ensilumikin tulee.

Eihän se niin mene. Eihän tänään mikään ole toisin. Naapuri-Alepan nistitkin oli edelleen sekaisin ja pummivat tänäänkin röökiä. Eikä mikään muutukaan, ennen kuin teen itse asialle jotain. Mutta se on silti kaunis ajatus. Ajatus siitä, että tänään aloitan alusta ja nollapisteestä.

Viime viikko oli taas tolkutonta vuoristorataa, jonka jarrumies oli kännissä. Torstai-iltana romahdin, samasta syystä kuin viimeksikin. Näin ihmisiä, jotka toivoisin jo jättäneeni taakse. Perjantaina olin täysin lamaantunut kaikesta, en pystynyt nousemaan sohvalta. Nukuin kolmet päiväunet, koska ajattelin joka kerta, että ehkä herätessäni kaikki on toisin. No, ei ollut ei. Ei ole tänäänkään, mutta silti haluan taas ladata uskon tähän viikkoon. Ehkä nyt? Tiedän kyllä, että keskiviikkoon mennessä olen taas survival-moodissa ja ajattelen taas, että kunhan nyt selviäisi ensi viikkoon, mutta nämä pari päivää saa edes toivoa. Ennen sitä odotti aina viikonloppua kieli pitkänä, nyt se lähinnä ahdistaa. Eikö aina voisi olla maanantai?

Typerintähän tässä on se, että tiedän, TIEDÄN, ettei mikään muutu, ennen kuin itse teen jotain toisin. Tiedän, ettei tähän auta muu, kuin oikeasti tarttua itseäni niskasta kiinni, antaa pari litsaria naamaan ja ryhtyä toimeen. Silloin jokainen päivä voisi olla maanantai. Ei se kenestäkään muusta ole kiinni.  Joka maanantai hoen itselleni, että menneisyys meni jo, perheesi ei enää palaa luoksesi, exälläsi on jo parempaa seuraa, Volvosi kilometrilukema ei tuosta alene etkä kyllä itsekään muutu enää parikymppiseksi vaikka kuinka annat tukan kasvaa ja karistat kiloja.

Ystäväni ja terapeuttini, varmaan jo ne Alepan nistitkin, hokevat minulle koko ajan, että urpo, sinun on nyt vain unohdettava ja mentävä eteenpäin. Se on vain päätös, joka on tehtävä. Ja tiedän sen.

Ja joka maanantai päätän, että nyt! Nyt jää menneet menneiksi. Unohdan kaiken, mikä minut on tuhonnut, ihmiset, jotka ovat olleet minulle huonoja, teot mitä olen tehnyt. Tästä eteenpäin en enää ajattele viinanjuonnin tekemiä raunioita, vaan keskityn enemmän sen lopettamisen tuomaan hyviään. Joka maanantai suunnittelen antavani itselleni vihdoin anteeksi kaiken ja meneväni eteenpäin.

Niin päätin tänäänkin. 

Ehkä tällä viikolla?