Soberismia

Olin juuri viikon verran kaksin poikani kanssa Etelä-Ranskassa, missä perheelläni on kämppä. En avannut sähköpostia kertaakaan, puhuin puhelimessa ainoastaan lapseni äidin sekä isoäidin kanssa. Olimme aidosti kaksin.

Otin turpaani Afrikan tähdessä, piirsimme dinosauruksia ja etsimme omatekoisten karttojen avulla pihasta ”Velhotärpän” kotipuuta. Kävimme eläintarhassa ja akvaariossa, pizzalla ja rannassa. Olimme aidosti kaksin.

Edellisviikkojen alhojen jälkeen ei tämä matka olisi parempaan väliin voinut tulla. Tuntuu, etten koko reissun aikana surrut sekuntiakaan. Lähetin jopa exälleni tekstiviestin ja terveiset rannalta, missä suunnittelimme menevämme naimisiin. Enkä tuntenut surua. Korkeintaan haikeutta.

Koska miten voi isä tuntea surua katsoessaan oman lapsensa kirkkaita, puhdasta onnea täynnä olevia kasvoja tämän heitellessä kiviä Välimereen? Tai kun tämä nauravin silmin ruokkii riikinkukkoa ranskalaisilla perunoilla?

Syytin pitkään itseäni lapseni elämän ja lapsuuden pilaamisesta ja perheen hajottamisesta. Tai no, oikeastaan syytin aluksi ex-vaimoani, koska oman peiliini katsomisen kanssa oli vähän niin ja näin. Lopulta ajattelin tuhonneeni kolme elämää. Kesti kauan hyväksyä ajatus, että voisimme oikeastaan olla kaikki onnellisia, vaikka elämä meni miten meni. Siis minä, poikani sekä myös lapseni äiti. Tämä viikko oli omiaan avaamaan tuota ajatusta. Siis ihan oikeasti, kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Olin Ranskassa onnellinen.

Palasimme kotiin eilen,  vein pojan takaisin äitinsä luo. Aiemmin se olisi surettanut ja laukaissut ahdistuksen. Ja ryyppäyksen. Nyt koin korkeintaan haikeutta. Aiemmin olisin lähtenyt baariin vetämään pään täyteen ja piiloutumaan tunteilta, nyt menin pitkälle kävelylle harmaaseen Kaivopuistoon ja tunsin edelleen olevani, jos en nyt ihan täysin onnellinen, niin ainakin onnekas.

En voi olla ajattelematta, kuinka tämänkin olisin voinut sössiä jatkamalla siitä, missä aiemmin olin. Olinhan onnistunut dokaamaan kaikki muutkin rakastamani ihmiset pois luotani, miksen sitä viimeistäkin siis? Yksi pysäyttävä asia, jonka vakavuuden tajusin vasta tänään, oli lapseni äidiltä tullut aamuinen viesti parin kuukauden takaa. Viesti, jossa tämä sanoi joutuvansa ensimmäistä kertaa miettimään, uskaltaako hän antaa lastani luokseni. Tuona aamuna olin herännyt putkasta, koska edellisenä iltana päässäni oli tapahtunut jotain käsittämätöntä ja olin heittänyt jalkapallon kokoisen kiven kebab-ravintolan ikkunasta sisään. Juuri tällä hetkellä kyseinen  aamu tuntuu kaukaiselta, ihan kuin sitä ei olisi olemassakaan, mutta silloin se oli totta.

Jos olisin jatkanut sillä tiellä, olisinko saanut kokea tätä onnellista viikkoa kaksin poikani kanssa Ranskassa?

Ehkä en.

Se on pelottava ajatus.