Soberismia

Sori, olen pari päivää myöhässä. Isänpäivä oli jo sunnuntaina.

Minulla meni nämä pari päivää kerätessäni ajatuksiani viikonlopun jäljiltä. Kohtasin härän ja toin sen sarvet kotiin. Otin stetsonin päästäni. Sen jälkeen itkin lähes koko isänpäivän.

En oikeastaan tarkalleen osaa sanoa miksi. Luulen, että viimeaikojen tapahtumat yhdistettynä ensimmäiseen isänpäivääni, milloin heräsin yksin, hiljaisuuteen, nostivat monia ajatuksia pintaan ja sekoittivat niitä keskenään. Ehkä päällimmäisenä tunsin itseni valtavan yksinäiseksi.

Tiedän etten sitä ole, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Oikeastaan minulla ei pitäisi olla edes oikeutta valittaa. Minulla on valtava määrä hyviä ystäviä, saan tukea yli kaikkien rajojen, ja mikä suurinta, minulla on viisivuotias poika, joka rakastaa minua pyyteettömästi. Tuossa tuo nytkin soittaa ilmakitaraa sohvalla, eikä joudu edes kallistamaan ajatustaan sellaiselle aiheelle, kuin yksinäisyys. Toivottavasti ei joudu vastakaan.

Erotessani lapseni äidistä neljä vuotta sitten tuntui, että maailma romahti. Siltä tuli kipinä siihen yksinäisyyden tunteeseen, jota edelleen käsittelen. Terapeuttini mukaan, minulla on paha krooninen hylätyksi tulemisen pelko, joka heijastuu kaikessa. Tämän sai tuta etenkin entinen suhteeni sekä Majavabaarin henkilökunta. Sinnehän sitä oli helppo paeta, siellä ei ollut ikinä yksin.

Elin monta vuotta vihaten ex-vaimoani, koska syytin tätä perheeni hajottamisesta ja etenkin siitä, että menetän poikani lapsuuden. Tai ainakin puolet siitä. Tunsin itseni täysin hylätyksi. Join paljon ja usein. Se viha muuttui mustemmaksi koko ajan.

Meni pitkään ymmärtää, että oikeasti en vihannut ketään muuta kuin itseäni. Vihasin itseäni siitä, että asiat oli menneet kuten menivät. En ex-vaimoani, tai ketään muutakaan, ainoastaan itseäni. Vihasin sitä, millainen minusta oli tullut. En pitänyt peilikuvastani, joka muistutti minua siitä kaikesta, missä olin epäonnistunut. Tämän ymmärtämiseen ja ylittämiseen suurin lääke oli korkin kiinnittäminen, jonka kautta olen, kuten monesti olen sanonutkin, joutunut alkaa tutustumaan itseeni. Dokaamalla oli helppo siirtää sekä yksinäisyyttä, että sen kohtaamista ainakin seuraavaan aamuun. Viime kesä meni pitkälti niin, että ne päivät, joita en viettänyt poikani kanssa, vietin baarissa. Etten olisi yksin koskaan. Hah. Luulen, että olin yksinäisempi kuin ikinä.

Sivuhuomautuksena haluan kuitenkin sanoa, että koskaan en ole juonut poikani läsnäollessa. En edes saunakaljaa tai viinilasia.

Nyt, kun syksy on mennyt palasia keräillessä ja syttyneitä siltoja sammutellessa, huomaan suhtautuvani poikaani ja isänä olemiseenkin erilailla kuin aiemmin. Enää en sure hetkiä, jotka menetän lapsen ollessa äidillään, vaan nautin niistä, jotka vietämme yhdessä. Tuntuu myös, että annan lapselleni enemmän nyt, kun olen juomatta. Ja se aiempi raastava yksinäisyyskin oli suurimmaksi osin vain oman krapulaisen pääni sisällä. Nyt tiedän paremmin. Koska tuo juuri nytkin tuossa edessäni Hevisauruksen tahtiin moshaava pikkujätkä ei tule koskaan hylkäämään minua.

Olkoot tämä lupaus siis siitä, että en aio enää koskaan valittaa yksinäisyyttä. Koska se ei pidä paikkaansa. Jos ei muuta, olen edes itseni kanssa. Sitä en ole aiemmin tehnyt.

Terveisiä Nizzasta. Me lähdemme nyt katsomaan kenguruita. Minä ja poikani.