torstai 22. marraskuuta 2012


”Aattele, kuinka pitkälle sä olet jo päässyt”, sanoi terapeuttini eilen.

No minäpä aattelen.

Tänään olen ollut 11 viikkoa selvin päin, jota minun tapauksessani voinee pitää saavutuksena jo itsessään. Painoa on tippunut yhdeksän kiloa ja viimeksi eilen sain kuulla olevani ”kuin uusi ihminen”. Se hivelee toki.

Joka päivä sitä silti toivoo, että asiat tapahtuisivat nopeammin. Että olisin jo huomenna kokonainen ihminen ja tämä kaikki, viime ajat ja viime vuodet, olisivat jo jääneet taakse. Että olisi helpompi hengittää. 
Kun lopetin läträämisen yllätyin itsekin siitä, kuinka pirstaleina tässä ollaankaan ja kuinka paljon asioita minulla onkaan vielä käsiteltävänä. Aluksi sitä tuudittautui siihen, että nyt kun en juo, niin ongelmat ovat taakse jäänyttä. Tänään ajattelen lähinnä, että nyt kun en juo, niin en ehkä luo enää lisää ongelmia. Mikä on toki hyvä alku.

Terapeuttini on seurannut minua viimeiset lähes kolme vuotta, jolloin vertaus hänen suunnaltaan on ihan paikallaan, joskin varmasti erilainen, kuin muiden tekemänä. Mutta siis toki olen paremmassa jamassa, kuin aloittaessani päätohtoroinnin. Mutta olenko hyvässä jamassa? En vielä. Ehkä kohta.

Mutta. Pakko se on itsellenikin välillä tunnustaa, että juu, olenhan minä aika pitkälle päässyt. Välillä on nimittäin ihan kiva piehtaroida muussakin, kuin vaikka itseinhossa, häpeässä tai säälissä.

Eli, katsotaanpa.

Ensinnäkin, olen herännyt kotoa viimeiset kolme kuukautta. En putkasta, en vääristä rappukäytävistä, kotoa. Olen paremmissa väleissä lapseni äidin kanssa, kuin aikoihin, ehkä koskaan. Ensimmäistä kertaa ikinä viihdyn itsekseni, omassa seurassani. En tarvitse ketään viereeni. Paitsi poikani. Jonka kanssa vietän enemmän aikaa, kuin koskaan aiemmin. Hylätyksi tulemisen pelkoni on jäämässä taka-alalle. En vihaa enää ketään enkä haluaisi olla katkerakaan. Olen alkanut antaa armoa myös itselleni. Nyt ensimmäistä kertaa työskentelen sen eteen, että saisin annettua itselleni kaiken anteeksi. Muille olen jo antanut. 

Pieniä ja isoja voittoja kaikki.

Tolkuton määrä työtä on toki vielä edessä. Mutta edistystä myös on se, että tiedän sen ja otan kaiken vastaan enkä piiloudu. Bring it on, mulla on itsetuntostetsoni! (Ihan oikeasti. Ostin stetsonin, joka päässä lähdin viimeksi tarttumaan härkää sarvista. Nyt se on sohvannurkalla ja laitan sen aina päähäni, kun alkaa kotona ahdistaa. Näytän typerältä.)

Tänään aion siis muistuttaa koko päivän itselleni, että kyllä, olen päässyt pitkälle. Ja olen itse asiassa ihan hyvä jätkä, jonka M-koon Voivod-paita ei kiristä. Olen mielestäni maailman paras isä. Äitini sanoo, että olen taas ”sympaattisen näköinen” kuten joskus aikanaan olin. Sopii minulle. Kaikkia näitä, ja monia muita ajatuksia, en aio odottaa siihen, että olen ehjä, näitä asioita olen jo tänään.  

Joskus omakehu haisee, mutta juuri tänään se tuoksuu Hugo Bossin Just Differentille.


PS. Mun terapeutti on i-h-a-n-a.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti