Ulkona on lunta. Paljon
lunta. Eteläinen Helsinki on kovin kaunis.
Yleensä en ole kovinkaan
välittänyt talven tulosta, itse asiassa, olen jopa melkein vihannut sitä.
Vihaan nilkoista sisään tunkevaa kinosta ja auton ikkunoiden skrabaamista
aamuisin. Liikenne tökkii. On
kylmä.
Paitsi tänä vuonna. Tänä
vuonna, tänään, tällä hetkellä, olen iloinen, että talvi on täällä.
Sen lisäksi, että se tuo
valoa pimeyteen, ajattelen tänä vuonna talvea jotenkin uutena aikakautena. Kun
takana on virallisen määritelmän mukaan ”elämäni hirvein kesä”, eikä tämä
mennyt syksykään ole sieltä helpoimmasta päästä ollut, on jotenkin rauhoittavaa
ajatella, että nyt on käsillä seuraava vuodenaika. Ehkä tästä tulee elämäni
paras talvi? Ehkä sitä seuraa huikea kevät? Ja josko se kesäkin siihen perään
olisi mahtava.
Toki tiedän, ettei mikään
ole sen kummemmin toisin, paitsi ehkä se, että Uunisaaresta saa taas
lohikeittoa. Mutta olen asetellut ajatukseni sellaiselle moodille, että nyt
alkaa taas uusi kausi.
Olen ollut kohta kolme kuukautta
ilman viinaa. Kaksi meni helposti, kolmas kuukausi oli paha. Tuli ikään kuin
krapula juomattomuudesta ja siitä alkuinnostuksesta. Ystäväni, joka on ollut
nyt pari vuotta juomatta, kertoi, että joka kolmas kuukausi on pahin. Ja että
se tulee aina sykleissä. Jos näin on, niin nyt voisin yrittää nauttia tästä
talvesta, lumesta ja maisemista ainakin helmikuulle asti, jolloin siis
ennusteen mukaan on luvassa seuraava vaikea kausi. Ja kuka tietää, jos
(haluaisin sanoa ”kun”) pääsen eteenpäin itseni kanssa, ehkä sitä ei edes tule.
Se olkoot siis
tavoitteeni. Tähtään maailman
parhaaseen helmikuuhun.
Naapurissani sijaitsee
vammaisten työkoti Aula. Aulan yksi pitkäaikaisimpia asiakkaita on Markku,
jonka muistan jo lapsuudestani. Markku täyttää keväällä 50 ja on henkisesti
noin 5-6 vuotiaan tasolla. Juttelen Markun kanssa joka päivä, vaihdamme
kuulumiset ja päivän politiikat. Tänään hän iloitsi siitä, että saa kuulemma
neljä leffalippua joululahjaksi. Viime viikolla iloa tuotti
syntymäpäivälahjaksi tuleva Kanarian loma, minne Markku lähtee tyttöystävänsä
kanssa helmikuussa.
Markulla on maailman paras
elämänasenne, sellainen, josta haluan itsekin oppia jotain. Vaikka Markkua
harmitti talvi, hän intoili enemmän muista asioista. Niistä pienemmistä, kuten
leffalipuista ja tupakkatauostaan. Hymy kasvoillaan. Itse asiassa, en muista
koskaan nähneeni Markkua ilman, että hän hymyilisi.
Päätin aamulla, että syöksyn
tästä nyt Markun opeilla tähän talveen. Ja uuteen aikaan. Ja kun me helmikuussa
kohtaamme tuossa Aulan portin edessä ja Markku kertoo minulle Kanarian
matkastaan, todennäköisesti silmät onnesta soikeina, aion kertoa Markulle, että
tiedätkö mitä, myös minulle tämä on ollut maailman paras helmikuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti