Soberismia

Olen viimeaikoina lueskellut paljon miehillä esiintyvästä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joka tuntuu olevan suhteellisen vaiettu aihe.

Olen nimittäin huomannut tässä itseäni tutkiskellessani ajoittavani monia asioita lapseni syntymään. Tai oikeastaan sen jälkeiseen aikaan. Jostain sieltä tuntuu lähtevän liikkeelle moni lumipallo, esimerkiksi runsaampi alkoholinkäyttöni, avioeroni, masennukseni. En itse asiassa muista, että olisin voinut jotenkin erityisen huonosti ennen kuin minusta tuli isä.

Ennen poikani syntymää muistelisin olleeni onnellinen, naimisissaoleva normaali keskiverto mies, jolla oli kaunis vaimo, koira, asuntolaina ja farmariauto. Olin suunnattoman onnellinen vaimoni tullessa raskaaksi, lapsi oli haluttu ja suunniteltu, ja sen tekeminenkin oli melko mukavaa. Päivä jolloin poikani syntyi oli toinen elämäni onnellisimmista, toinen oli hääpäiväni elokuussa 2005.

Sitten on tapahtunut jotain.

Tai sitä ennen, en tiedä. Joka tapauksessa aloin olla paljon poissa kotoa, iltoja ulkona, jättäen vaimoni lapsen kanssa yksin. Verhoten kaiken työhöni, jota tosiasiassa kyllä teinkin paljon ja joka myös edellytti ulkona ramppaamista, join useammin ja enemmän. Aloin olla ahdistuneempi ja humalanhakuisempi. Muistan jo silloin miettineeni, että olo on yksinäinen. Ja muistan, että kukaan ei koskaan kysynyt, miten minä jaksan, mitä minulle kuuluu. Lapsen hyvinvointi kiinnosti, kuten myös luonnollisesti äidin. Mutta kukaan ei koskaan kysynyt, miten isä jaksaa.

Älkää ymmärtäkö väärin, tietenkin tärkein on lapsi. Ja aikuisen, etenkin isän, tulee uudessa tilanteessa ymmärtää, että huomio kotona ja kaikessa on ensisijasesti lapsessa. Mutta silti muistan, että se tuntui pahalta. Enkä osannut käsitellä tilannetta. Aloin voida huonommin.

Lapseni ollessa noin vuoden ikäinen erosin tämän äidistä. Se on ollut elämäni suurin kamppailu tähän mennessä. Soberismini ohella siis, joka taas on suoraa seurausta erosta.  Vaikka avioero oli se kohta, missä loiva pulkkamäki muuttui Super G-rinteeksi, sen pulkan kanssa olin kyllä tainnut kavuta sitä rinnettä hitaasti jo aiemmin.

Tanskalaisen, vuonna 2011 julkaistun tutkimuksen mukaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsii jopa 6,5 prosenttia miehistä naisilla luvun ollessa 14 prosentin paikkeilla. Se jää miehillä usein tunnistamatta ja täten siis myös ilman hoitoa. Oireina ovat mm. lisääntyvä alkoholinkäyttö, pakeneminen ja levottomuus. 6,5 prosenttia kuulostaa aika paljolta. Se on iso määrä miehiä.

Olinko minä yksi heistä? En tiedä.

Sanovat, että jossittelu on turhaa, mutta minä olen eri mieltä. Jossittelun kautta voi oppia. Voi oppia itsestään, joku muu voi oppia sinusta.

Oliko minulla synnytyksen jälkeistä masennusta? Olisiko asiat menneet toisin, jos olisin sen tunnistanut, hakenut apua? Olisiko avioliittoni pysynyt kasassa, ja perheeni luonani, olisinko lopettanut ryyppäämisen jo kauan aikaa sitten? Tai lähinnä, olisinko osannut ryypätä aiheuttamatta ongelmia itselleni ja läheisilleni, jos asiat olisivat menneet toisin.? En tietenkään tiedä, mutta kehtaan veikata, että joo.

Entä kuulostaako tämä nyt tekosyiden etsimiseltä? Siis siltä, että jotta välttäisin syyttämästä itseäni kaikesta mahdollisesta holokaustista Chisu-gateen, koitan paeta vastuutani tapahtuneesta? Ehkä. Mutta koska en tunnista monia asioita itsestäni noilta ajoilta, totta kai mietin, voisiko kyse olla jostain muusta, esimerkiksi tästä. Kuten sanoin, en tiedä.

Haluan alleviivata tähän väliin kuitenkin sitä, etten syytä ketään muutakaan. Kaikista vähiten lapseni äitiä, jonka jätin yksin ja joka on joutunut kokemaan asioita, joita en toivoisi kenellekään. Ja joita pyytelen anteeksi todennäköisesti loppuikäni.

Yhden asian silti tiedän. Vastaisuudessa aion kysyä jokaiselta isäksi tulevalta ystävältäni, että mitä hänelle kuuluu. Kuinka hän voi. Se on nimittäin tärkeää.