Soberismia

Viikon päästä on joulu.

Minä en ole jouluihminen. Mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan. Ensinnäkään, en  jaksa kaikkea sitä hössötystä, mitä tämä aika vuodesta synnyttää. Toisekseen, en ole uskonnollinen ihminen, enemmänkin uskonnonvastainen. En siis osaa pätkääkään arvostaa vuodenajan verhoamista Jeesuksen juhlimiseen, etenkin kun sen alkuperäinen muoto, Yule, juhlistaa vuoden pimeintä aikaa. Tosin, onneksi, ei taida kovin moni muukaan enää nykyään yhtä äpärälasta muistella, vaan joulu perustuu muihin asioihin. Näistä tärkein on yhdessäolo, joka minullekin on se tärkein joulun arvo.

Tai olisi, jos sitä olisi.

Tänä vuonna perheeni on levällään maailmalla ja lapseni lähtee äitinsä kanssa omien sukulaistensa luo jonnekin Pohjanmaan perukoille. Olen siis joulun yksin.

Vaikka kuinka hyljeksin sen tuloa ja olen esittävinäni välinpitämätöntä koko roskaa kohtaan, tiedän jo nyt, että jouluaatosta tulee raskas. Se kun on yleensä se yksi päivä vuodesta, jolloin ihmiset ovat yhdessä. Omiensa kanssa. Ja minä vietän sen halaten jotain tapas-lautasta ja Pää Kii –yhtyeen levyä.

Toki voisin mennä ystävien luokse, kuten varmasti ainakin alkuillasta teenkin, mutta se on eri asia. Ja jostain syystä luulen, että haluan siltikin, kaikesta huolimatta, viettää iltani yksin. Kotona.

Olen viime aikoina alkanut viihtyä yksikseni todella paljon ja huomaan tarvitsevani itsekseni olemista enemmän, kuin koskaan ennen. Viime viikolla, kun oli kaiken maailman kissanristiäistä ja pikkujoulua ja sosialisoin ystävien kanssa viisi iltaa putkeen, olin lopulta aivan poikki. Kaipasin sitä yksinäisyyttä, josta aiemmin olen niin kovin valittanut. Tämä on myös yksi isoimpia muutoksia itsessäni sen jälkeen, kun lopetin juomisen. Yksinolon kaipuu. Luulen, että pääni työskentelee koko ajan sellaisilla kierroksilla, että tarvitsen sitä aikaa  näiden aatosten pyörittelyyn. Samalla huomaan nauttivani siitä. Täydestä rauhasta. Itsestäni. Sanaristikoistani. Lukemisesta. Pornosivustoista.

Miksi sitten pelkään yksinäistä joulua? Jos kerran kyseessä on sellainen juhla, josta en muutenkaan kauheasti perusta ja lisäksi nautin itsekseni olosta? Toimiihan aikuisviihdesivustot silloinkin.

Paha sanoa. Toki, sosiaalinen paine aiheuttaa osansa, kun tietää, näkee ja kuulee, kuinka kaikki on niin ihanan lämpöisesti perheittensä, lastensa ja rakkaittensa kanssa punaisissa villapaidoissaan ja glögipäissään, itselläni kun ei ole täällä ketään. Varmasti myös muistot niin lapsuuden jouluista, kuin oman poikani ja tämän äidin kanssa vietetyistäkin herättävät tunteita. Ja pelkoja jopa. Ylipäänsä varmasti oma krooninen hylätyksitulemisen pelkoni, mistä psykiatrini mukaan kärsin, aiheuttaa ahdistusta.

Mutta.

Vaikka kuinka joulua pelkäisin, vaikka se miten ahdistaisi, tiedän että sen klaaraan. Olen jo niin monta hetkeä, päivää ja härkää kohdannut ja niistä mennyt heittämällä yli, että ei yksi lisää haavaa tee. Ja jos joku on varmaa, niin se, että ryyppäämällä joulun siitä selvitäkseni, kuten olisin todennäköisesti aiemmin tehnyt, tekisi siitä paljon pahempaa, kuin mitä nyt on edessä.