Soberismia

Silmiini osui tänään parin vuoden takainen lehtijuttu sairaanhoitajasta, joka oli listaillut nettisivulleen työssään kuulemiaan asioita, joita saattohoidossa olleet potilaat olivat jääneet katumaan kuolinvuoteellaan. Asioita, kuten että olisi pitänyt toteuttaa unelmia enemmän, antaa itselleen lupa olla onnellinen, nauttia yksinkertaisesta ja olla katkeroitumatta. Jutun otsake kysyi, että jos tietäisin kuolevani huomenna, sulkisinko silmäni tyytyväisenä siihen miten olen elämäni elänyt?

Aloin mietiskelemään. Kun viime vuodet ovat menneet enemmän tai vähemmän negatiivisia asioita ajatellen ja itseäni sirpaleista takaisin kokoillen, sitä tuppaa usein unohtumaan, että mitä kaikkea sitä onkaan saanut kokea, nähdä ja tehdä. Mietin, että kummatko asiat siellä kuolinvuoteella sitten lopulta tulevat mieleen, kaikki lukuisat hyvät vai ne vähemmät pahat?

Koska kuitenkin elämästäni enemmän on mieleeni jäänyt hyviä asioita ja hetkiä,  päädyin tekemään niistä listaa. Ajattelin, että niitä minä nimittäin haluan viimeistä korinaani koristessani ajatella mieluummin kuin mitään muuta. Aluksi suunnittelin listaavani elämäni viisi onnellisinta hetkeä, mutta ensinnäkin lista kasvoi jo ensiminuutteina liian pitkäksi ja toisekseen, ei niitä onnen hetkiä voinut millään muotoa yrittää arvottaa minkäänlaiseen järjestykseen.

Ainoastaan kaksi hetkeä elämässäni ovat onnellisuusasteikolla selkeästi ylitse muiden: Lapseni syntymä Kätilöopistolla syksyllä 2007 sekä se hetki, kun häissäni nostin katseeni ja näin tulevan vaimoni valkoisessa puvussaan kävelemässä minua kohti muutamaa vuotta aiemmin.

Mutta koska nyt kuitenkin olen jo puoli päivää elämästäni käyttänyt onnellisten hetkien pohtimiseen, on muutama jotka haluan kirjata myös ylös. Ihan vain vaikka vastaisuuden varalle, jos käykin niin, että tähän listaan pitää jossain vaiheessa palata kun joku saattohoitaja kyselee.

1.  Vuonna 1992 lähdin jääkiekkoleirille Savonlinnaan innostuttuani lajista ja ajattelin, että lätkäleiri on sellainen paikka missä opetellaan pelaamaan lätkää. Vasta leirillä selvisi, että minä ja ystäväni olimme ainoat, jotka eivät jo niittäneet mainetta missään joukkueissa ja jotka eivät olleet pelanneet kiekkoa koko ikäämme kuten muut. Olimme siis heittämällä huonoimmat pelaajat jotka Savonlinna oli koskaan nähnyt, hyvä kun juuri luistella osasimme. Kuitenkin, koko viikon kaikki muut tsemppasivat meitä eteenpäin, auttoivat, neuvoivat ja ohjasivat ja kun leirin päättäneessä turnauspelissä tein maalin, olin maailman onnellisin 13-vuotias!

2. Muistan kun ensimmäisen kerran olin vastakkaisen sukupuolen kanssa peiton alla. Se oli ala-asteen ensimmäisellä luokalla ja luokkamme söpöimmän tytön luona. Meitä oli iso ryhmä leikkimässä ja leikimme kotia, missä minä ja tuo tyttö olimme äiti ja isä muiden joutuessa tyytymään lasten tai lemmikkien rooleihin. Jossain vaiheessa leikkiä tuli ”yö” ja piti ”mennä nukkumaan” jolloin tuo söpö tyttö pyysi minut viereensä peiton alle. Olin maailman onnellisin, koska ajattelin, että se tyttö tykkää minusta.

Yläasteella harrastimme sitten seksiä saman tyttösen kanssa. Se ei ollut ihan yhtä romanttista.

3. Kampin metroaseman vieressä oli aikanaan kolmen portaan askelmat, joiden sivussa meni kaksi eri tasossa kulkevaa kivetystä, eli curbia, kuten niitä rullalautojen päältä kutsuttiin. Vuosien harjoittelun ja satojen ja tuhansien mustelmien ja nyrjähdysten jälkeen kun ensi kertaa hyppäsin nuo kolme porrasta suorittaen skeitilläni 360° flipin ja laskeutuessani pystyssä lautani päälle, olin sillä hetkellä maailman historian kovin jätkä. Kaikki ympärillä huusivat ja hakkasivat dekkejään maata vasten ylistäen juuri nähtyä temppua ja minä tunsin itseni voittamattomaksi.

4. Insomnium -yhtye julkaisi kolmannen levynsä, Above the Weeping Worldin syyskuussa 2006. Olin tavannut bändin muutamaa kuukautta aiemmin ja olimme sopineet yhteistyön aloittamisesta, minun harteilleni tuli hoitaa kyseisen albumin promootio ja myydä keikat sen ympärille Suomessa. Tein työtä käskettyä ja levy nousi ilmestyessään Suomen albumilistan sijalle yhdeksän. Koska bändi oli ilmestymisen aikaan Euroopassa kiertueella, jouduin järjestämään bändin ensimmäisen kotimaan keikan noin kuukauden päähän tapahtuneesta, torstai-illalle. Insompparit, kuten heitä leikkisästi kutsuin, palasivat rundilta tiistaina kotiin ja pitkin hampain suostuivat raahaamaan ahterinsa Joensuusta Helsingin Tavastialle kaksi päivää myöhemmin. Kun keikan avannut, levynkin introna toimiva The Gale lähti soimaan, kurkkuuni meni pala. Vähän samanlainen kuin Simban noustessa sateessa Jylhäkalliolle Leijonakuninkaan lopussa. Ja kun intron päätteeksi Insomnium ryhtyi soittamaan Mortal Share -biisiä, purskahdin valtavaan itkuun. Onnen itkuun. Se oli ensimmäinen kerta kun itkin omalla keikallani silkasta ylpeydestä ja silloin tiesin olevani oikealla alalla.

5. Viime syyskuussa tuli vuosi täyteen selvin päin. Se oli rajapyykki jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa ajateltuani aina, että jos sen ensimmäisen vuoden selviän, selviän aina. Sinä päivänä olin ylpeämpi itsestäni kuin koskaan aiemmin.

Olin muutamaa viikkoa aiemmin ollut Saksassa ja valitellut parhaalle ystävälleni, kuinka Suomesta ei enää saa KitKat-suklaata muualta kuin Lidlistä, minne taas minun keskiluokkaista etelä-helsinkiläistä takalistoani ei saa ei sitten niin millään. Yhtäkkiä tuona syyskuun viidentenä ystäväni soitti, että tulepas läski avaamaan ovi ja tehtyäni työtä käskettyä, oven takana seisoi mies viisi kiloa KitKat-patukoita mukanaan. Laatikon päällä oli vauvoille tarkoitettu yksivuotis-synttärikortti jonka taakse ystäväni oli kirjoittanut  ala-asteen jälkeen muuttumattomalla käsialallaan ”Ollaan ylpeitä susta.” Pakahduin.

Tätä listaa, kuten sanoin, voisi jatkaa loputtomiin aina ensirakkaudestani siihen kun tapasin Paavin Eiran kalliolla ja päädyin lehteen, mutta lopetan nyt tähän.

Palatakseni kuitenkin vielä takaisin alun kysymykseen, niin kyllä. Kyllä sulkisin silmäni tyytyväisenä siihen miten olen elämäni elänyt. Koska vaikka aina ei ihan siltä tunnukaan, lopulta elämässäni on kuitenkin ollut enemmän onnellisia hetkiä kuin huonoja. Ja haluaisin uskoa, että niin tulee olemaan vastakin.