Soberismia

Terveisiä sängynpohjalta. Maailman mukavin minihiihtoloma päättyi vuodepotilaan rooliin, kun jostain kulman takaa iski ensin tolkuttomat vatsakrampit, joita seurasi korkea kuume, lihassärky ja pahin päänsärky vuosiin.

Tai no, puoleentoista vuoteen.

Koska viimeksi minua on särkenyt päätä 6.9.2012. Silloin kärsin viimeisen krapulani.

En ole ollut millään muotoa sairas tuon jälkeen. Siis fyysisesti. Elintapojen muutos on johtanut siihen, että kehoa ei ole oikeastaan päässyt kolottamaan mikään muu kuin vuodentakainen ensimmäisten kahvakuulatuntien jälkeinen sadistinen tuska, kun ymmärsin, että minulla on ehkä jotain lihaksiakin. Muilta osin olen pysynyt täysin terveenä tämän kohta puolitoista vuotta, joten eilen iskenyt tauti tuntuu nyt sitten todella vahvasti koko menetetyn ajan edestä. Eikä kaapissa tietenkään ollut särkylääkettä, koska aiemmin olen sitä vetänyt vain krapuloihini.

Eilen tuskaisena sohvalla makoillessani tuli jotenkin todella vahvasti mieleen nuo krapulat. Ne sellaiset maailmanlopun darrat, kun kiihtynyt pulssi jyskytti kallonkuoren alla ja hiki virtasi kilpaa löysän vatsan kanssa samalla, kun henkinen olo oli jotain Ilkka Kanervan Tuksu-morkkiksen luokkaa. Sitä makasi sohvalla, tässä samassa paikassa missä nytkin, kiemurrellen ja mielen sopukoista edellisen illan tapahtumia kaivellen. Housujen jalkaan saanti ja pizzan tilaaminen tuntuivat lähes ylivoimaisilta suorituksilta, puhelimen sointi aiheutti sydänkohtauksen.

Pahinta oli, jos niille krapulapäiville oli varattu jotain ohjelmaa, kuten vaikka sukulointia. Muistan kun heräsin Kisahallin putkasta ilman mitään havaintoa kellonajasta ja piti lähteä äidin kanssa syömään. Siellä minä hakkasin ovea, että päästäkää ulos, olen 32-vuotias ja äiti odottaa! Ja joskus mietin, että mitähän siellä päiväkodissakin on ajateltu, kun  satakiloinen ihmisraato on tullut lasta hakemaan puoli pakettia Mynthoneita suussaan. Siitä mentiin sitten kotiin leikkimään sellaista leikkiä, että Pappa on tässä niinku tällainen kivi joka vaan niinku makaa sohvalla, okei?

Muistikuvieni mukaan pahimmat krapulani olen kärsinyt joskus taannoin Nizzassa ja Kauvatsalla. Ensimmäinen tuli, kun kolmistaan parhaan ystäväni ja tämän vaimon kanssa nautimme hienostuneesti ja keski-eurooppalaisittain 13 pulloa rosé-viiniä parvekkeella istuskellen. Seuraavan päivän yli kolmenkymmenen asteen lämpötila ei ollut ystävä. Jälkimmäisestä muistan, kuinka seisoin sateessa maailman sympaattisimman kyläfestarin Kauvatsa Open Airin lavan vieressä samalla, kun lauteilla meuhkasi joku yhtye ja yleisössä oli kirjaimellisesti yksi mummo koiransa kanssa. Ja minä. Edellisenä iltana olimme olleet Tampereella ja Tampereeltahan ei ikinä pääse pois ilman krapulaa.

Sellaiset kollektiiviset ryhmäkrapulat olivat kyllä usein ihan hauskoja ja joskus krapula saattoi olla ihan luovakin tila. Jos ei muuten, niin seksuaalisten himojen kanssa. Millaistahan se darrapanetus olisi nyt, kun ei ole noita himoja hillitseviä mielialalääkkeitäkään verenkierrossa enää? En usko että haluan tietää, olisin varmaan vaaraksi ympäristölleni.

Mutta siis krapula on kyllä sellainen asia, jota en voi millään muotoa sanoa kaipaavani ja tuntuu jotenkin todella kammottavalta ajatella, että känniurani loppuvaiheessa suurin osa ajastani meni niissä tiloissa, niitä hankkiessa tai niistä eroon pyrkiessä. Ja että krapula oli jollain tapaa ylpeilyn aihe, se kun oli usein sen mittari, että edellinen ilta oli ollut onnistunut. Nyt samaisena mittarina toimii loppuun täytetty Suomen Kuvalehden kolmen tähden sanaristikko ja kuunneltujen Pink Floyd -levyjen määrä.

Sinä päivänä, kun kerroin julkisesti että nyt loppui juominen sanoi Teemu Suominen, hyvä ystäväni kirjoitti minulle, että sovitaanko niin, että sinä päivänä kun alat kaipaamaan pahinta krapulaasi, saat taas alkaa juomaan? Mielestäni se oli hyvä idea.

Tämä sairastuminen, hikoilu, päänsärky ja kolotus oli hyvä muistutus siitä, että se päivä ei ihan lähellä ole.