Soberismia

Muistan kun joskus yläasteikäisenä päätin, että joku päivä minä saan vielä oman radio-ohjelman ja sitten kirjoitan kirjan. Radiojuontaja-haave oli syntynyt jo ala-asteella, kun luokkakaverin ystäväkirjassa kysyttiin että mitä minusta tulee isona, mutta tuota kirjailijaksi ryhtymisen motiivia en muista. Muistan vain, että brassailin sillä vastakkaiselle sukupuolelle jo hyvissä ajoin. Näin jälkeenpäin voi tietenkin miettiä, että onko se nyt sitten niin kovin vakuuttava avauslaini teini-ikäisille tytöille ollut samalla, kun vierekkäisillä jätkillä oli jotkut maailman cooleimmat rock-bändit ja lätkänpelaajien sixpackit.

Olen kausittainen lukija. Joskus saattaa vierähtää helposti puolikin vuotta ilman että edes avaan yhdenkään kirjan kansia ja sitten taas voi käydä niin, että ahmin kirjan toisensa perään kauhealla innolla kun sellaisen vihdoin käsiini saan. Olen huono lukemaan fiktiota koska en osaa suhtautua siihen vakavasti tietäen sen olevan, no, fiktiota. Ja usein taas totuus on aina tarua ihmeellisempää, siksi yleensä sukellan dokumenttien, elämänkertojen ja historian pariin. Esimerkiksi 40-luvun tapahtumista Euroopassa jaksan lukea jokaisen pienenkin turhan teoksen.

No, sen radio-ohjelman saavutin 22-vuotiaana ja siitä seuraavina kuutena vuotena, jotka Radio Cityssä vietin. Ne olivat hienoja aikoja ja monta nuoren egoistin unelmaa toteutui. Samalla siinä se kirja-haave oikeastaan unohtui moneksi vuodeksi, lähinnä ajanpuutteesta ja muista mielenkiinnon kohteista johtuen. Sitä paitsi, enhän minä mikään kirjoittaja oikeastaan ole koskaan ollut.

En ennen tämän blogin aloittamista.

Syksyllä 2012, etsiessäni kanavaa purkaa tunteitani muuallakin kuin terapiassa, jostain syystä tartuin kynään. Tai no, en oikeasti, mutta se kuulostaa paljon proosallisemmalta, kuin että tartuin näppäimistöön ja avasin Wordin. Mutta kuitenkin. Aloin kirjoittamaan, suoltamaan tekstiä, tietämättä yhtään mitä paperille tarttuu. Edellisen kerran olin luultavasti oikeasti kirjoittanut jotain tekstiviestiä merkityksellisempää ylioppilaskirjoituksissa äidinkielen ainetta rustatessa. Vaan jotenkin siitä kynänpäästä, eli läppäristä, alkoi ulostumaan tekstiä luontevasti oksennuksen lailla ja pikkuhiljaa huomasin, että samalla kun se tunteiden purkaminen helpotti oloa, olin löytänyt uuden rakkauden, kirjoittamisen. Tai ehkä se ei niinkään ollut uusi, vaan vanha rakkaus, joka oli vain kaikki nämä vuodet odottanut, että sen tuolta mieleni sopukoista löytäisin.

Soberismia on kerännyt tähän aamuun mennessä 249 382 lukukertaa ja nämä tekstit ovat levinneet kulovalkean tavoin. Palautetta tulee edelleen tutuilta ja tuntemattomilta päivittäin ja pääasiassa hyvää sellaista. Se ruokkii tätä uusvanhaa rakkauttani kirjoittamiseen hetki hetkeltä lisää ja saa minut välillä vähän myös piehtaroimaan omahyväisyyden tunteessa. Mikä taas on äärimmäisen tärkeää sen kerran niin pirstaleiksi lyödyn terveen itsetunnon uudelleenrakentamisessa. Paino sanalla ”terveen”.

Elämäni on tällä hetkellä vahvassa murrosvaiheessa ja olen selkeästi jonkinlaisessa välitilassa uuden ja vanhan välissä. Entinen työni, joka tuhosi minut ja jonka minä käytännössä tuhosin sen jälkeen, on jäämässä taka-alalle. Ja kuten olen sanonut, tuntuu siltä että edessä on jotain uutta, vielä tuntematonta. Mutta pitkästä aikaa pidän kiinni siitä uskosta, että siellä edessä olevat asiat ovat hyviä. Uskallan haaveilla.

Yksi niistä haaveista oli joskus se kirja. Ihan ikioma kirja, jonka voisi äidin valtavaan kirjakokoelmaan sujauttaa ja jolla äiti voisi brassailla kavereilleen samaan tapaan, kuin minä silloin joskus yläasteella tytöille. Ja nyt olen päättänyt tehdä sen haaveen todeksi. Viime viikolla terapiassa kuiskasin asian ääneen. Terapeuttini käski saman tien lopettaa sen hissuttelun ja sanoa sen haaveen ääneen, niin että itsekin siihen uskon. Siellä minä sitten Töölön Mehiläisessä huusin kurkku suorana että PERKELE MINUSTA TULEE ISONA KIRJAILIJA niin, että varmaan leikkauspotilaatkin yläkerroksissa heräsivät nukutuksistaan.

Lokakuun alussa ilmestyy ensimmäinen Soberismia-kokoelma, jonka suuntaviivat alkavat pikkuhiljaa olla selvillä. Julkaisen kirjan omakustanteena ja se tulee perustumaan näihin blogiteksteihin. Ja sen kirjan tarkoitus on kertoa tarina siitä että haaveet pystyvät toteutumaan jos niitä alkaa toteuttaa. Koska unelmia, kuten kirjojakin, on kahdenlaisia: niitä jotka on kirjoitettu ja niitä, jotka ovat jääneet kirjoittamatta.

Ai että mä aion brassailla tytöille ensi syksynä.