Soberismia

Puhuvat aina, että on se hienoa kun mies osaa olla herkkä. Ja kuinka siinä on jotain koskettavaa, kun karun ulkokuoren alta paljastuukin sellainen nallekarhumainen pehmeä puoli.

Se on varmasti totta.

Mutta minäpä itken nykyään jo curlingia katsoessa. Ja siinä ei ole mitään seksikästä.

Syksyllä, kun olin päässyt mielialalääkityksestä eroon, alkoi normaalit tunnetilat vuosien jälkeen tekemään paluuta. Samalla kun olen joutunut opettelemaan uudelleen käsittelemään ahdistusta ja surua ilman kemikaaleja, myös sellaiset positiiviset superfiilikset ovat tulleet takaisin. Ja mitä ilmeisimmin noin neljäkymmentäseitsemänkertaisina.

Jotenkin tässä on nimittäin tapahtunut niin, että herkistyn jo lähes kaikesta ja koko ajan. Olen viime aikoina tirauttanut kyyneleitä ja kokenut pakahtumisen tunteita ainakin olympialaisten avajaisissa, kun Suomen joukkue käveli areenalle ne hölmöt pikkuliput käsissään, katsoessani Avaraa luontoa, lukiessani omaa Facebook-statustani, pulkkamäessä, nähdessäni kuvan kirahvista  ja kun poikani laittoi ensimmäistä kertaa jääkiekkohanskat käteen. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aloin voihkia liikutuksesta kuunnellessani ruotsalaisen Ace of Basen tuhnuisia 90-luvun hittejä, aloin miettiä että ei tämä nyt kyllä enää ihan normaalia ole.

Sinänsähän siis kaikki nämä ovat ihan niitä hyviä tuntemuksia. Se sellainen olo, kun tuntuu että koko elämä pakahtuu ja jonkinlainen lämpö valtaa kehon samalla, kun sydän jättää pari iskua väliin, sehän on ihan kiva fiilis. Tuntee tuntevansa, mikä taas kaikkien näiden vuosien jälkeen on puhdistavaa. Mutta rajansa voisi olla siinäkin. Kun itkeä pillittää jossain delfinaariossa, kun se eläin hyppää renkaan läpi, niin kyllähän se nyt jo vähän noloa alkaa olla.

Outoa tässä on se, että en silti vieläkään osaa itkeä surua. Siis niitä itkuja, jotka minulta on jäänyt itkemättä tässä vuosien mittaan ja jotka varmaan pitäisi nekin saada kehosta ulos. Se sellainen surullinen, puhdistava itku ei vain tule ja niitä raskaampia asioita käsittelen edelleen lähinnä hiljaa ja ilmeettömänä, kotona ja yksin. Tuntuu siltä, että kun tässä on aikamoista katharsista käynyt läpi, ikään kuin tunnustanut syntinsä julkisesti ja esittänyt jotain superhahmoa, joka on kavunnut takaisin helvetin porteilta vihreämmille niityille, niin niitä huonoja fiiliksiä ei enää osaa ja halua näyttää ulospäin. Tai ehkä se on sitä, että kun vuosia tuolla baareja mongersin masennustiloissani ja oksensin sitä oloa koko ajan ympärilleni, en halua enää näyttää kellekään että suren vieläkin. En edes itselleni.

Ja ehkä tuolla jossain silmieni takana on joku iso kyynelvarasto, joka siis purkautuu vain niinä ilon ja herkistymisen hetkinä, kun kerran suru ei suostu sitä varastoa hyödyntämään.

No, en minä silti valita. Viisi vuotta sitten en kuvitellut enää koskaan itkeväni onnen kyyneleitä tai kokevani arkisia hyvänolontunteita jotain Omar-karkkipussia avatessani. Eli sinänsä tässä ollaan ihan plussan puolella kaikin puolin.

Pyydän tässä nyt silti jo etukäteen anteeksi kaikilta ystäviltäni pian alkavia olympialaisten jääkiekkopelejä, lupaan ottaa omat nessut mukaan. Ja lupaan olla kuuntelematta Ace of Basea seurassa.