Soberismia

Olen varmaan ainoa ihminen Suomen musiikkialalla, jolla ei ole omaa musiikkitaustaa tai historiaa jossain bändissä.

Tai no, oli meillä ala-asteen lopulla kavereiden kanssa yksi biisi. Se soitettiin sähköpianolla ja -kitaralla, siinä yhdistettiin Judas Priestin Painkiller ja Sepulturan Dead Embryonic Cells ja se loppui kolminkertaiseen MORE BEER! -huutoon. Ja kokeilin minä bändikouluakin. Vedimme kolmen hengen voimin Bad Religionin American Jesusta, mutta lopetimme koska komppikitaristillamme ei ollut minkäänlaista rytmitajua eikä näin pysynyt tahdissa millään. Lopulta päädyin bändikoulun joulujuhlassa soittamaan Eric Claptonin Tears in Heavenin yksin ja siihen jäi minun muusikon urani. Sittemmin olen seissyt tuhansia kertoja lavan reunalla jonkun bändin mukana salaa vähän haaveillen, että olisinpa minä tuossa soittamassa, tyytyen kuitenkin kohtalooni.

Kyllä minä pianotunneilla lapsena kävin ja osaan minä kitaralla jotain J. Karjalaista leirinuotiolla näppäillä, mutta sen enempää ei kärsivällisyys tai kiinnostus riittänyt treenaamaan. Sillä aikaa, kun olisi pitänyt harjoitella skaaloja ja tapping-sooloja, minä opettelin skeittaamaan ja rikkomaan luita lumilaudalla. Ja juomaan kaljaa Koffin puistossa.

Näin aikuisena se on jäänyt vähän harmittamaan. Olen vähän väliä viime aikoina noukkinut tuolta nurkasta tuon pölyyntyvän kitaran käteeni ja näppäillyt. Kyllä minä edelleen sen Amerikan Jeesuksen riffin osaan mutta olisi hienoa, jos osaisi tehdä sillä luutulla jotain muutakin. Purkaa siihen tuntoja ja patoutumia, olla luova ja pystyä kanavoida tunteitaan kyseisen kuusikielisen kautta ulos luontevasti. Siis säveltää.

Olen varma, että jos minulla olisi aikanaan ollut kyky suoltaa tuntoni ulos musiikin kautta, olisin päässyt vähemmällä. Ja niin olisi muutkin. Kaikki se masennus ja raivo olisi voinut tiivistyä sävellystyöhön ja helpottamaan oloa, kun sitä olisi voinut käydä jossain hikisellä punkkikeikalla oksentamassa omia sanojaan lavalta sen sijaan, että paiskoi kiviä kebab-paikkojen ikkunoihin.

Kerran niin teinkin. Ystäväni soitti yhtenä sunnuntai-iltana nelisen vuotta sitten pikkukänneissä, että tulepas studiolle, me halutaan että sä laulat tän yhden biisin. Ja teet siihen sanat. Olivat jostain syystä keksineet kaljapäissään, että se biisi kuulemma kuulosti ihan minulta ja halusivat minut mukaan.

Tein työtä käskettyä. Kirjoitin yhdeltä istumalta biisin nimeltään Pekka, Matti, Petri ja mä, jossa rinnastin itseni ja oloni koulusurmaaja Pekka Auviseen ja Matti Saareen sekä Myyrmannissa pommin räjäyttäneeseen Petri Gerdtiin. Sen kertosäkeen sanat kuuluivat ”Miks mä en oo tappanu vielä ketään? No kaikki vitun skenehomot ja vaimon uusi mies vaan oottavat hetkeään” ja biisi päätyi lauseeseen ”Yksin mä en täältä lähde vaan otan vittu kaikki mukaan häh!” Siellä sitä sitten viinapullon kanssa studiolla karjuttiin kurkku suorana ja  vedeltiin mestariteosta purkkiin.

Kuuntelin biisin pitkästä aikaa tänään ja vasta nyt oikeastaan tajuan miten pahalta se kuulosti. Todella pahalta. Enkä nyt puhu itse musiikillisesta teoksesta. Jos terapeuttini tai joku nettipoliisi olisi sen kuullut, olisin varmaan löytänyt itseni seuraavana yönä jostain Auroran sairaalan mailta. No, se kokeilu ja se sanoma jäi onneksi vain yhteen biisiin.

Jossain vaiheessa sitten keksin kirjoittamisen ja studion sijaan tästä blogista tuli minun musiikkiteokseni ja luovuuden ilmentymäni. Tajusin nimittäin tänään, että tämä blogi ajaa minulle juuri sen asian, mitä musiikin tekeminen olisi voinut parhaimmillaan tehdä. Kirjoittaminen rauhoittaa, parantaa oloa ja inspiroi. Ja samalla myös vapauttaa minut nauttiman musiikista ilman, että tarvitsee miettiä menettäneensä jotain.

Tänään ajattelin nauttia siitä täysin siemauksin Helsingin Nosturissa Frank Turnerin keikalla. Löysin Turnerin sattumalta viime kesänä Mikkelin Jurassic Rockissa metsästäessäni kaljakoppien seasta paikkaa joka myisi kahvia. Kävellessäni päälavan ohi jumiuduin paikalleni kuullessani jonkun laulavan ilkikurisesti, että ”There is noooo-oo God, so clap your hands together”. Lavalla oli ikäiseni tatuoitu kaveri akustisen kitaran kanssa soittamassa jotain punkin ja folkin välimaastoon asettuvaa rallattelua, joka tuntui heti siltä, että tässä on nyt jotain minua.

Päästyäni Mikkelistä kotiin kävin kaupan kautta noukkimassa muutamat Turnerin levyt ja huomasin olleeni oikeassa. Uusimmalla Tape Deck Heart -albumillaan Turner teki juuri sitä mistä aikanaan itsekin haaveilin, lauloi suurista asioista pienilä sanoilla, rehellisesti, hieman vinksahtaneen huumorin säestämänä ja välillä itseään auki repien.

Eli juuri sitä, mitä minäkin päädyin lopulta tämän blogin kanssa tekemään.

Pekka, Matti, Petri ja mä on kuunneltavissa MySpacessa osoitteessa https://myspace.com/lockfist2010/music/song/pekka-matti-petri-ja-m-77516801-85421491