Soberismia

Tämä on oodi hyvälle päivälle. Koska tänään on ollut sellainen.

Tänään heräsin mökiltä kello 7:59. Ulkona oli jo valoisaa mutta makoilin paksun peiton alla vielä jonkun tovin poikani katsellessa joka-aamuisia Muumeja televisiosta vieressä. Mökillä on makuuhuoneessa televisio, joka mahdollistaa sen, ettei aamuisin ole kiire mihinkään. Paitsi kahvin keittoon. Ennen oli kiire myös aamutupakalle, mutta nyt, kun olen ollut jo lähes kolme kuukautta polttamatta, on sekin kiire jäänyt pois.

Jossain vaiheessa nousimme sängystä ja siirryimme alakerran tupaan. Napsautin päälle Radio Nostalgian, jota minulla on tapana mökillä kuunnella. Siinä kahvia keitellessäni pojan piirrellessä vieressä kuuntelin, kun Freddie Mercury lauloi joutsenaluluaan Show Must Go Onia.  Siitä tulee aina vähän haikea olo. Käsittämätöntä, että Freddien kuolemasta on jo 20 vuotta. Nykyaikaisella lääketieteellä hänen ei olisi tarvinnut välttämättä edes kuolla.

Aamukahvi kädessä tein pienen hiihtolomalaisen rikoksen ja avasin meilit, koska minun piti lähettää kaksi viestiä varmistaakseni, että erinäiset asiat etenevät. Vannon, etten lähettänyt enempää!

Tänään koitti kauan odotettu päivä; kuusivuotiaani ensimmäinen kerta laskettelumäessä. Hyppäsimme autoon ja ajelimme muutaman kilometrin päähän Talman laskettelukeskukseen. Matkalla kuuntelimme Fleetwood Macin Rumours -albumia joka on yksi maailman parhaita levyjä. Mietin hiljaa, että jos joskus lähden taas soittamaan DJ-keikkoja, aion soittaa You Make Loving Funin.

Talmassa saimme vuokrasukset pojalle alle ja lähdimme mäkeen. Ja kas, tuleva Palanderi! Pikkutyyppi oppi nopeasti jutun juonen ja loppuiltapäivä menikin vain katsellessa kuinka maailman onnellisin lapsi hinkkasi Talman 5500 senttimetrin korkeuseroa valtava hymy naamallaan. Isyyden ja vanhemmuuden suurimpia palkintoja on ylpeyden tunne omasta jälkikasvustaan ja tänään sain velloa tuossa tunteessa läpi koko päivän.

Talmassa käydessä mieli myös vaeltelee aina vähän muistojen valtatielle. Minulla kun oli aikanaan, ajokortin saatuani, tapana rampata kyseisessä keskuksessa noin kolmen kerran viikkotahtia. Haaveilin lumilautailuammattilaisuudesta, joskin tiesin kyllä että minulla ei kantti moiseen riitä. Joku sellainen pieni lajin vaatima hulluus minulta puuttui. Sellainen, joka esimerkiksi olympiajoukkueen mukana matkanneella Peetu Piiroisella on. Ja oli jo silloin taannoin, kun hän kymmenvuotiaana Talman isosta hyppyristä hyppi vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Me vanhemmat velliperseet pudistelimme päitämme rinteen alaosassa miettien, että tuosta vaahtosammuttimesta tulee vielä joskus jotain.

Kolmen tunnin ajan kesti pienen miehen energia mäessä tänään. Olisi ehkä kestänyt pidempäänkin, mutta tyhmä isä oli vuokrannut varusteet liian lyhyeksi ajaksi. Sovimme kuitenkin, että huomenna menemme uudelleen ja olemme suksilla koko iltapäivän. Palasimme mökille ja Fleetwood Mac soi edelleen. Go Your Own Way on ehkä maailman paras biisi.

Palkitsimme itsemme hyvästä suorituksesta ensin köyhillä ritareilla ja vähän myöhemmin lettukesteillä. Runsaassa voissa valuraudalla paistettuina, tietenkin. Teimme sanaristikoita, piirtelimme, opettelimme korttipelejä ja pikkumies pääsi kylpyyn.

Nyt makaamme siinä samassa sängyssä, josta aamulla nousimme, ulkona ilta pimenee ja me katsomme olympialaisia. Siinä makuuhuoneessa, jossa on televisio. Paksun peiton alla. Kuusivuotiaalla on jääkiekkokypärä päässään ”koska noilla tuolla telkkarissakin on”. Kohta voimme mennä nukkumaan.

Tämä oodi hyvälle päivälle on kirjoitettu, jotta seuraavan kerran, kun minulla on huono olla, muistaisin miten pienestä se on loppujen lopuksi kiinni, että elämä on kohdallaan. Ja muistutukseksi, että näitä päiviä tulee lisää.

Useita.