Soberismia

Tulin juuri viikon kolmannelta aamulenkiltä. Viime viikolla kävin kahdesti laskettelemassa, kerran luistelemassa ja kerran punttisalilla. Ajattelin lähteä vielä tulevana sunnuntaina Messilään, josko lunta vielä hetken riittäisi mäenlaskuun.

Ei niin kuin että jotenkin valittaisin, mutta tämä jumppakärpäs-hommahan lähtee koko ajan enemmän ja enemmän lapasesta! En ole liikkunut näin paljoa tuskin ikinä, korkeintaan joskus nuorempana, kun paikasta toiseen tuli siirryttyä skeittilaudan päällä ja talvisin tuli hinkattua Talman nyppylää joitain kertoja viikossa. Mutta silloin ne olivat ”harrastuksia”, ei ”kuntoilua”.

Nyt kirjoitin viime viikolla työhakemukseen harrastukseksi ”lenkkeily”. Naurahdin ääneen.

Vaan eipä ole ollut näin hyvää oloakaan ehkä koskaan! Siis fyysisesti. Jotenkin tuntuu, että ensimmäistä kertaa ikinä tulen jotenkin täydellisesti toimeen kehoni kanssa. Mikään ei kolota, ryhti on suorempi, olo on jäntevä ja krooninen selkävikanikaan ei ole pahemmin oikkuillut enää vähään aikaan. Olo on kuin Fabiolla ja S-koon t-paidat menevät päälle. Ei siitä kovin kauaa ole, kun katsoin peiliin ja huomasin, että ohhoh, keskivartaloni näyttää edestä päin katsottuna nykyään enemmän tiimalasin muotoiselta kuin pullapitkolta. Painan 78 kiloa.

Ja voi että kun se peilikuva hiveli itsetuntoa. Ja hivelee koko ajan. Se rohkaisee ja suoristaa selkää vähän lisää. Sitä katsoessa on terve olo, joka taas kannustaa myös mieltä olemaan terve. Huomasin tässä yksi ilta Majavassa notkuessani flirttailevani avoimesti jonkun vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Tein niin luottaen siihen, että totta kai minä voin vähän tässä yrittää iskeä silmää, koska ensimmäistä kertaa vuosiin se ei näytä siltä kuin virtahepo kuolaisi gasellia.  Vastakaikua ei toki tullut, johtuen ehkä siitä, että noustessaan ylös, huomasin tämän neidin olevan niin sanotussa siunatussa tilassa, jolloin päätellä voisi myös että hän on jo flirttikumppaninsa löytänyt, mutta ei se mitään. Jos sivuttaa sen, että tilanne oli hieman nolo, tärkeämpää oli, että yritin. Koska se, jos joku, oli terveen itsetunnon merkki.

Sanovat aina, että liikunta auttaa pitämään mielen parempana, mutta minun kohdallani tuntuu, että kana tuli ennen munaa tai toisin päin. Kun puolisentoista vuotta sitten tein päätöksen hoitaa mieleni kuntoon, keho koheni jotenkin salakavalasti siinä ohessa. Ja kohenee edelleen samassa tahdissa, auttaen sitten vastavuoroisesti siihen mielentilaan. Tästä positiivisempaa noidankehää on vaikea keksiä.

Samalla kun lumi sulaa tuolla ulkona, kesä lähestyy kovaa vauhtia ja kesä tuo tullessaan yrityksen valloittaa Mount Elbrusin huippu heinäkuussa. 5642 metriä venäläistä vuorta on edessä kiivettävänä ja pikkuhiljaa minusta alkaa tuntua siltä, että se tulee onnistumaan. Viime syksynä liittyessäni retkikuntaan nieleskelin pari kertaa miettien, että mihinköhän sitä nyt on tullut lupauduttua, mutta niin se vain mieli liikkuessa muuttuu. Silloin huolenaiheeni oli enemmänkin juuri fyysinen minäni, että onko tästä 35-vuotiaasta ruhosta moiseen mutta mitä lähemmäs tuo vuorenhuippu tulee, sitä enemmän tuntuu että edessä on lähinnä psyykkinen haaste, koska keho kyllä kestää.

Tai ei ehkä edes niinkään haaste, vaan palkinto. Psyykkinen palkinto. Jos heinäkuussa seison tuolla yli viiden ja puolen kilometrin korkeudessa, on se monella tapaa kulminaatiopiste tälle koko hommalle. Kahdessa vuodessa Kalliosta kukkulalle, rapakunnosta Fabioksi,  mielisairaasta terveeksi, pohjalta huipulle.

Onpa nimittäin ollut aikamoinen matka.