Soberismia

Yksi ärsyttävimmistä nykyteknologian ja mobiilimaailman lieveilmiöistä on se, että nykyään pitäisi olla aina tavoiteltavissa. Oletetaan, että jokainen ihminen läntisessä maailmassa pitäisi olla siellä luurin ja feisbuukin toisessa päässä aina ja koko ajan.

Kun olin lapsi ja vielä nuorikin, kaverit sai kiinni vain, jos sattui soittamaan näille kotiin oikeaan aikaan. Siinä yrittäessä saattoi jopa joutua rupattelemaan näiden vanhempien kanssa ja kaikki tiesivät, jos jollain oli aina kärttyinen isä tai niitä näitä lässyttävä äiti. Ja jos niitä kavereita halusi ihan tavata, piti kävellä ovelle asti pimputtelemaan toivoen, että se lässynlässyn-äiti ei avaa. Pahinta oli ehdottomasti yhteydenpito vastakkaiseen sukupuoleen, kun joka ilta sai jännittää, ettei puhelimeen vastaisi ihastuksen isä. Tai pahimmassa tapauksessa se sen isoveli, jonka kokoa 44 olevat maiharit näit aina eteisessä näillä kylästellessäsi.

Miten kaukaiselta tuo nykyään tuntuukaan vaikkei nyt puhuta edes kahdestakymmenestä vuodesta!

Kehitys kehittyy ja nykyään kaikki ovat parin näppäilyn päässä luurit taskussa ja naamakirjat auki. Parastahan on se, ettei soita vaan lähettää Facebook-viestin siihen kännykkään, joka kaverilla on mukana ja jota sen kai kuuluisi tuijottaa ja vilkuilla ei enempää kuin koko ajan. Ja jos se ei niin tee, niin kääk, katastrof, apua! Miksei se ei vastaa?? Se on vähintään kuollut! Tai mulkku.

Enää ei ole väliä mikä päivä soittaa tai mihin aikaan, oletetaan että puhelimeen vastataan. Koska tiedetään, että se on taskussa. Ennen, kun ihmisillä oli vielä työpuhelimet toimiston pöydällä,  annettiin anteeksi jos siihen ei vastattu, se vain tarkoitti sitä, että tavoiteltava henkilö oli jo lähtenyt työpaikalta. Se oli ehkä jo salilla tai jotain. Nyt soitetaan sinne salille ja auta armias jos et vastaa kesken sen jalkaprässisi, vaikka kello olisi yksitoista illalla! Soittamisen lisäksi laitetaan meili ja sen perään Facebookin tsätissä viesti että hei, laitoin sulle meiiä kun et vastannu. Koska ilmeisesti nykymaailmassa tuntuu täysin absurdilta, että joku ihminen ei juuri sillä sekunnilla ole tavoiteltavissa.

Vihaan puhelimessa puhumista, en pidä siitä yhtään. Samalla olen myös maailman huonoin vastaamaan puhelimeen, mikä taas juontaa juurensa siitä, että pari vuotta kun koittaa vältellä ulosottomiehiä ja perintätoimistoja, sitä lopettaa vastaamasta yhteenkään numeroon joka ei ole tuttu. Äänettömällä puhelimeni on ollut vuodesta 2007. Meilit suljen joka ilta kello 18 ja avaan taas aamulla suunnilleen kello yhdeksän. Siinä välissä en niitä lue ellei varta vasten juuri siltä tunnu. Facebookissa olen ottanut chat-toiminnosta äänet ja ilmoitukset pois, eli näen viestit jos minua huvittaa ne nähdä.

Olin juuri viikonlopun mökillä poikani kanssa. Pelasimme kummeilta Sveitsistä lahjaksi saatua poliisikorttipeliä, ihmettelimme maahan hiljalleen leijunutta lumipeitettä, piirsimme eri maiden lippuja ja katsoimme Avaran luonnon. Minulla ei ollut mitään tarvetta olla yhteydessä ulkomaailmaan. Enkä ollut.

Samalla kun itse nautin elämästä juuri näin, tuntuu että muille se ei vain mene enää läpi eikä ole enää okei.  Nytkin Facebookini on täynnä viestejä, joista joka toisessa kysellään että haloo, huhuu, hei vastaa hei!

Ei pidä ymmärtää väärin, olen mielelläni sosiaalinen ihminen ja muiden kanssa juttusilla, minulla on paljon ystäviä joiden kanssa pidän tiiviistikin yhteyttä. Mutta yhtälailla haluan pitää kiinni mahdollisuudestani olla epäsosiaalinen ja vain oman itseni kanssa.

Kun on vuosien itseinhon jälkeen oppinut rakastamaan itseään, välillä sitä haluaa sen itsensä kanssa olla ihan kahdestaan. Usein se vain tulkitaan väärin jonkinlaiseksi itsekeskeisyydeksi.

Minua ei häiritse ollenkaan, että meillä on olemassa kaikki nämä mahdollisuudet kommunikoida, pitää yhteyttä ja sosialisoida, enemmän ne ovat hyvästä ja hyödynnän niitä itsekin. Minua kuitenkin  häiritsee niiden luoma ilmapiiri, missä oletetaan että nyky-ihminen on käytettävissä koska tahansa, oli kyse sitten työ- tai vapaa-ajasta.

Nykyaika ei vain ole enää mahdollinen introverteille tai erakoille, ei edes sellaisille osa-aika -erakoille, jollainen minusta on sobersimini  ja itseeni tutustumisen myötä pikkuhiljaa tullut.