Soberismia

Tammikuu.

Mietin tuossa, että pitäisikö ottaa tavaksi näin aina tammikuussa korkata pullo vuoden ensimmäisenä päivänä ja ryypätä joka päivä läpi koko kuukauden. Joka päivä voisi valitella, että miten kauheaa tämä on ja toivoa, että olisipa jo helmikuu jotta saisi olla taas koko loppuvuoden selvin päin.

No ehkä ei. Kuulostaa itse asiassa typerältä. Mutta juuri tuolta tipaton tammikuukin minulle kuulostaa.

Tipaton kuukausi omatunnon perässä. Että kun on kuukauden juomatta ja käy pari kertaa salilla, niin sitten saa taas rällätä läpi seuraavat 11 kuukautta huipentaen vuotensa joulukuulle, ehkä firman pikkujouluihin, hyvällä omatunnolla, koska voi sitten taas olla kuukauden taas selvin päin ja puhdistaa itsensä synneistä. Ihan kuin kävisi kerran vuodessa ripittäytymässä ja kähmisi pikkupoikia lopun aikaa. Ai niin, toisaalta, niinhän katolisissa piireissä kai tapana on.

Lopettaessani juomisen en tiennyt onko se lopullista vai ei. Mietin silloin, että ollaan nyt toistaiseksi vain kokonaan se pullo kiinni ja koitetaan ottaa vähän niskasta kiinni sitä alkoholiongelmaista katuja laahustavaa läskiä, jolla oli paha olla. Se viina ei ehkä ollut se ongelmista suurin mutta se toimi kaikkien muiden ongelmien filtterinä ja oli näin sen ihmisraunion näkyvin puoli.

Ensimmäinen tipaton kuukausi oli ehkä se kriittisin. Ei niinkään ratkeamisen kannalta, ensimmäiset ratkeamispelot tulivat vasta pari kuukautta myöhemmin. Enemmänkin sen kannalta, että kun oli ollut kuukauden selvin päin, sekä fyysinen että henkinen olo olivat alkaneet parantua kohisten ja peilistäkin alkoi kurkkimaan jo uusi ihminen. Joku sellainen, jota en ollut aikoihin nähnyt. Jos olisin sen jälkeen palannut taas vanhoihin rutiineihini, olisi se peilissä vilahtanut kaverikin varmaan heilauttanut taas hyvästit ja tehnyt tilaa sille entiselle pullasorsalle, jolla oli aika isot posket.

Mutta kun en halunnut sitä enää takaisin. Päätin jatkaa. Tuli toinen kuukausi, kolmas. Puolen vuoden kohdalla juhlin, vuoden kohdalla itkin onnesta. Nyt on takana 16 tipatonta. Painan muuten nykyään alle 80 kiloa.

Oloni on hyvä juurikin siksi, että se tipaton ei jäänyt yhteen kuukauteen. Siksi, että niitä tuli, ja tulee, koko ajan lisää. Yhden kuukauden selvistely olisi ollut enemmänkin tekopyhää kuvun kiillottelua sen sijaan, että olisin oikeasti tehnyt päätöksen parantaa itseni. Vähän kuin olisin laittanut puvun päälle viikoksi osoittaakseni äidille, että osaa pukeutua siististi.

Toki, syitä tipattoman tammikuun viettoon on varmasti yhtä monia kuin on sen viettäjiäkin, mutta jos sen tekee vain siksi, että voisi palata takaisin samaan omaan itseensä kuin mistä aloitti, en näe mitään syytä edes aloittaa. Kuten sanoin, se olisi sama kuin että minä ryyppäisin kuukauden putkeen vain lopettaakseni uudelleen helmikuun alussa.

Paitsi että minulla olisi luultavasti hauskempaa. Hetken.