Soberismia

Kääk! Loppiainen! Kauhea lomiltapaluustressi!

Jotenkin outoa, ei minulla yleensä koskaan ole. Eikä periaatteessa nytkään pitäisi olla, lähinnä sitä pitäisi olla ihan tyytyväinen että huomenna pääsee palaamaan taas arkeen. Mutta jotenkin tässä on vähän sellainen jännitys ja ahdistus koko työhommista kun se viime vuoden lopulla positiivisena kutkuttanut uusien asioiden odottaminen jotenkin ehkä tässä konkretisoituu pikkuhiljaa. Että ei voi odotella enää, nyt pitää alkaa tekemään. Huomenna pitäisi aloittaa toden teolla siispä työnhaku.

Aloitan sen menemällä aamulla televisioon. Olen YLE:n aamu-tv:n vieraana huomenna klo 6:50 puhumassa tästä blogista.

Aina välillä tämä kaikki Soberismin saama huomio edelleen hämmentää. Olen esiintynyt kirjoitusteni tiimoilta viimeisen vuoden aikana montakin kertaa aina Helsingin Sanomien Nyt-liitteestä Soundi-lehteen ja Radio Aallosta Suomen Raittiusseuran jäsenlehteen. Viimeisin, ja ehkä hienoin, Sobersimia-blogin huomiointi oli sen nosto Hesarin Kuukausiliitteen Suomen paras Blogi 2013 –kilpailun finaalikymmenikköön. Voitto meno ansioituneemmille mutta minulle jo pelkkä mukanaolo oli valtava kunnia.

Joka kerta haastatteluissa kysytään yhtä asiaa: Millaista palautetta Soberismia-blogi saa ja miten se on minuun vaikuttanut?

Näitä kirjoittamiani tekstejä on nyt luettu lähes 220 000 kertaa, joka on ihan käsittämätön luku. Etenkin kun sen suhteuttaa alkuperäisiin motiiveihini alkaa tätä blogia kirjoittaa. Jotka olivat lähinnä terapeuttisia, ovat sitä edelleen. Aloin purkaa ajatuksiani ylös syyskuussa 2012 lopetettuani juomisen, tarkoituksenani kirjata ylös tunnetilat ja purkaa ajatukseni konkreettisesti sanoiksi, jolloin ne ajatukset on helpompi hahmottaa itsekin. Ja mikä tärkeintä, niihin on helpompi palata, kun ne on kirjannut ylös. Mietin silloin, että kirjoittaisinko tekstini vain salassa, päiväkirjamaisesti johonkin söpöön vaaleanpunaiseen pikku kirjaseen, jossa olisi sellainen lukko ja jonka lapseni voisi sitten jostain vintiltä kymmenien vuosien päästä löytää. Vai repisinkö itseni toden teolla auki, kerrankin rehellisesti työntämättä päätäni pusikkoon ja kertoisin julkisesti mitä päässäni liikkuu. Päädyin jälkimmäiseen muutamastakin syystä. Siksi, että ajattelin että ihmisten, läheisten ja ystävien, olisi helpompi ymmärtää ratkaisuni ja toisekseen siksi, että se ehkä vahvistaisi minua itseäni pysymään ratkaisussani jonkun häpeäpaalun pelossa, jos kävisi niin että ratkeaisin.

Pelkkä kirjoittaminen itsessään on ollut jo järjettömän terapeuttista mutta en olisi ikinä voinut kuvitellakaan, miten paljon tämä asioiden julkisesti repiminen voisi myös oikeasti auttaa minua eteenpäin. Tai ei sinänsä se julkinen käsittely, vaan enemmänkin siitä tullut palaute, jota saan edelleen lähes päivittäin. Sitä tulee tutuilta ja tuntemattomilta, sitä tulee virtuaalisesti ja kasvotusten.  Ja se on lähes poikkeuksetta positiivista. Itse asiassa jopa yllättävän sellaista, minä kun olen luullut, että ei suomalaiset kehu. Ne arvostelee kyllä, jos jokin on pielessä ja asioiden ollessa oolrait ollaan tyytyväisnä hiljaa.

Ihmiset ovat kertoneet minulle elämäntarinoitaan ja tarinoita menetetyistä läheisistään, surullisia kertomuksia ja henkilökohtaisia tragedioita, joita kuullessa ja lukiessa olen, samalla kun ollut lähes hämmentynyt, ollut otettu siitä, että olen niihin saanut tutustua. Ja että minut on koettu niiden tarinoiden arvoiseksi. Olen pyrkinyt vähintään kiittämään jokaista joka on minuun yhteyttä ottanut, se on ollut vähintä mitä olen voinut tehdä.

Kyllä se niin vain on, että yhden asian vaikutusta toiseen ihmiseen ei voi koskaan aliarvioida. Nimittäin kehun.

Yksinkertaisen kehun. Vaikka yhden pienen sanan.

Mikään ei nimittäin nosta ihmisen itsetuntoa ja itseluottamusta niin kuin ulkopuoliset kehut tekevät. Ei mikään. Sitä voi olla mikä tahansa oman elämänsä superjeesus ja kuvitella olevansa maailman vahvin omassa itsessään, mutta jos kukaan ulkopuolelta ei sinussa sitä näe, se olo rapistuu  vähitellen pois. Mutta samaan tapaan, kun joku sinua kehuu, se oman olon voima vahvistuu entisestään moninkertaisesti ja lopulta siihen alkaa oikeasti itsekin uskomaan. Ja se juuri on tärkeintä. Uskoa itse.

En suoraan sanottuna usko, että olisin tässä ilman tätä blogia ja etenkin niitä satoja ja tuhansia kehuja, joita olen kirjoitusteni johdosta saanut. En usko, että olisin onnistunut pitämään korkkiani kiinni tai nujertamaan masennustani ilman joka ikistä niistä sanoista, joita olen saanut ja joista olen toivottavasti muistanut kiittää.

Ja koska hyvä on tehty kiertämään, olen niiden myötä ottanut yhdeksi ohjenuorakseni  antaa vähintään yhden kehun päivässä itsekin. Tutulle tai tuntemattomalle, vaikka vain kaupan kassalla. Mikä muuten johtaa usein huvittaviin tilanteisiin. Koska jos suomalainen saa kehun tuntemattomalta, se luulee sen olevan joko flirttiä tai vittuilua. Yleensä vittuilua.

Mutta huvittavia tilanteita tai ei, jos kehun saaminen piristää päivää, niin niin tekee myös sellaisen antaminen.  Hyvistä sanoista tulee hyvä olo molempiin suuntiin.

Kannattaa kokeilla.