Soberismia

Tästä alkuvuodestä näyttää nyt sitten muodostuneen melkoinen puolustustaistelu.

Yksi tärkeimpiä oppeja, mitä olen viimeisen 1,5 vuoden aikana saanut, on se, että olen oppinut tunnistamaan alkavat masennuskaudet ennakkoon. Osaan nykyään poimia merkit jo hyvissä ajoin ja reagoida niihin. Ymmärrän ne poikkeustiloina, joihin voi ainakin yrittää laittaa kampoihin kunnes olo normalisoituu.

Se alkaa ahdistuneisuuden lisääntymisellä. Sellaisella mystisellä ololla, joka hiipii jostain ja onkin yhtäkkiä läsnä koko ajan. Ihan sama leikitkö lapsen kanssa Darth Vaderia ,oletko aamulenkillä auringossa tai ehkä sänkyhommissa vastakkaisen sukupuolen kanssa, huomaat että tilanne puristaa eikä päästä irti. Jossain vaiheessa huomaat olevasi mietteliäs koko ajan. Seurassa, yksin, kaupan kassalla.

Kaverit alkavat kysyä, että onko kaikki ihan ok. Vastaat, että juu juu, totta kai, ei tässä mitään, koska et halua puhua asiasta.

Seuraavaksi katoaa motivaatio. Jutut, joista juuri olit muutamaa viikkoa aiemmin innoissasi, muuttuvat vastenmielisiksi. Et halua tehdä niitä enää. Ei huvita. Ei oikein mikään. Suljet meilit. Pahin vaihe on se, kun alat epäillä itseäsi. Kun alkaa usko loppumaan. Että ei tästä mitään tule, miksipä sitä enää yrittääkään.

Lopulta se bensameri tarvitsee vain pienen kipinän jostain. Yksi tulitikku riittää ja se voi olla ihan mitä tahansa kaverin Facebook-statuksesta lattialle tippuvaan kahvimukiin, joka leviää pitkin juuri siivottua keittiötä. Kuin heittäisi viinapullon Minnesota-hoitolaan. Minulle se oli yksi yksinkertainen keikkauutinen.

Mutta!

Kuten sanoin, olen oppinut tunnistamaan tilat jo hyvissä ajoin. Ja vaikka en ehkä, ainakaan vielä, osaa taistella niitä kokonaan pois, olen oppinut puolustautumaan omaa mieltäni vastaan. Torjumaan pahimmat tilat, vetämään haarniskan päälle.

Kyse on pienistä asioista ja manöövereistä, joilla saa hetkittäistä olotilaa paremmaksi. Vaikka ne eivät ahdistusta ja alakuloa poista, ne ohjaavat omaa psyykettä siihen suuntaan, että muistaa taas, että ihan kaikki täällä ei ole täysin anaalista. Että samalla, kun jotkut asiat kiihdytysauton lailla päin kivimuuria menevätkin, toiset asiat ovat edelleen ihan kohdallaan, jotkut ehkä jopa paranemassa.

Asiat kuten vaikka se, että sain viettää juuri kaksi viikonloppua poikani kanssa mökillä aurinkoisessa talvisäässä. Maanantaina kävin luistelemassa ja äsken Uunisaaressa sauvakävelemässä. Olen kuunnellut paljon Pink Floydia viime päivinä. Kävin eilen Caruselissa syömässä järjettömän hyvän suklaamuffinsin ja puhdistautumassa Nosturissa black metal -keikalla. Tänään menen parhaan ystävättäreni kanssa syömään, johon olen salaa ollut rakastunut 14-vuotaasta lähtien. Kysyin silloin että aletaanks oleen, en ole vielä saanut vastausta. Ehkä se tulee tänään?

Pieniä juttuja ja asioita, joilla tekee pienistä hetkistä sen ison ahdistuksen sisällä parempia. Kuten sanoin, puolustustaistelua.

Suurin asia on kuitenkin se, että tiedän tämän menevän pian taas ohi. Se tarvitsee vain vähän aikaa, ehkä muutaman hyvän uutisen ja lisää sauvakävelyä ja joku päivä tässä taas tajuan että asiathan ovat oikeasti ihan oolrait. Tässä vuoristoradassa on helpompi matkustaa kun tietää sen menevän ylös ja alas luottaen kuitenkin siihen, että se vaunu ei enää sinkoa mutkassa ulos.