Soberismia

Tuossa yhtenä päivänä jäillä sauvakävellessäni aloin miettimään, että mikähän siinä on, että mieli haikailee aina menneeseen vaikka edessä olisi täysin tyhjä canvas piirrettävänä?

Tuntuu siltä, että aina kun minulla tulee vastaan huonommat hetket ja tilanteet, mieleni yrittää kääntyä sen tarkan 180 astetta ja lähteä takaisin päin. Jonnekin sinne, missä asiat olivat vielä hyvin.

Esimerkiksi aina kun kohdalleni osuu jonkin sortin epäonnistunut parisuhdesutina ja säätö, joka ei sitten otakaan onnistuakseen, ensimmäinen ajatus on, että jaa, pitäisikö sitä soitella tuolle ex-vaimolle. Että se se sentään ymmärsi minua. Haikailen takaisin radiohommiin, eli sinne mistä lähdin vuosia sitten seikkailemaan omille poluilleni. Tässä olen miettinyt myös, että pitäisi tuo auto vaihtaa vähän taloudellisempaan vaihtoehtoon ja eilen aloin jo ikävöimään vanhaa Volvoani. Lapsuudenkotiini muutinkin takaisin jo pari vuotta sitten.

Kaipa sitä kuvittelee jotenkin, että paluu vanhaan ja jonkinlaiseen lähtötilanteeseen antaisi mahdollisuuden tehdä asioita toisin nyt, kun luulee tietävänsä miten ne pitäisi tehdä. Tai ehkä se on enemmänkin niin, että ajan kullatessa muistot sitä jotenkin ajattelee, että kun kaikki asiat oli hyvin silloin joskus, mikseivät ne voisi taas olla?

Jossain välissä on päässyt unohtumaan, että se Volvohan piti vaihtaa, kun se ei enää palvellut tarkoitustaan, radiohommat loppuivat kun ne eivät oikein tarjonneet enää mitään ja se vaimokin lähti lätkimään ihan syystä, kun ei se homma mitään lintukotoa ollutkaan. Sitä vain kuvittelee olevansa niin kovin paljon viisaampi nyt, että jotenkin ajattelee, että vanhaan paluussa olisi jonkinlainen korjaamisen mahdollisuus.

Jotenkin päässäni myllertää kaikki viime vuodet edelleen niin paljon, että työstämistä riittää näköjään vielä pitkään. Jos ensin kävi niin, etten muistanut historiastani mitään muuta kuin ne huonoimmat puolet ja niissä muistoissa eläminen väritti koko maailmani sysimustaksi, nyt tuntuu etten muista kuin pelkät hyvät asiat ja vaimon kuppikoon. Ehkä siis seuraavaksi luvassa olisi jonkinlainen näiden asioiden yhdistyminen mukavaksi historiankirjaksi, jonka osaisin vihdoin sulkea ja alkaa katselemaan eteenpäin.

Aina huonoina hetkinä pitäisi muistaa ja ymmärtää, että se lähtötilanne, jota minun pitäisi pitää nollakohtana, on se syyskuun viides päivä lähes 1,5 vuotta sitten. Ja että kuinka oikeastaan, vaikka välillä sekaisin tuntuu kaikki olevankin, kaikki on aika paljon paremmin kuin tuona päivänä.

Seisoskelin niiden sauvojeni kanssa siinä jäällä ja katselin taaksepäin. Mietin, että kääntyisinkö ja menisinkö vain takaisin kotiin, siellä kun odottaisi pizza-ainekset ja viltti sohvalla. Käännyin kuitenkin sen 180 astetta uudelleen, jatkoin eteenpäin ja päätin, että jossain tuolla edessä siintää kaikki maailman hienoimmat uudet autot, uudet  mielenkiintoiset työt, kirkkaammat päivät ja varmaan se joku unelmien prinsessakin siellä jo jossain vartoo.  Vaikka en näe niitä vielä, siellä ne ovat. Edessä ollut jää oli tyhjä jalanjäljistä mutta tajusin, ettei niitä jälkiä sinne koskaan tule, ennen kuin joku sinne ensimmäisenä kävelee.

Lähdin kävelemään.

Toivottavasti se unelmien prinsessa ei nähnyt, että harrastan sauvakävelyä.