Soberismia

Olen tässä viime viikkoina tajunnut jälleen yhden asian itsestäni. Asian, jota en ole aiemmin joutunut oikeastaan miettimään. Tajusin, että minulla on edelleen suunnattomia vaikeuksia kohdata ihmisiä ja tilanteita. Sellaisia tilanteita, missä on tunnetta mukana ja edes vähän enemmän syvyyttä kuin joissain kaupan kassalla asioidessa.

Minulla ei ole mitään ongelmaa amerikkalaisessa small talkissa tai uusien ihmisten tapaamisessa, olen sosiaalinen, iloinen ja puhun usein jopa liikaa. Yleensä pidän näistä tilanteista ja minusta saa helposti aika ulospäin suuntautuneen kuvan, etenkin jos yhtään haluan sellaisen antaa. Mielestäni uusien ihmisten tapaaminen, kevyt keskustelu ja sellainen cocktail-kutsu -meininki on kauhean mukavaa. Sen osaan. Vaan annas olla kun pitäisi alkaa oikeisiin kohtaamisiin ja asioiden käsittelyyn, niin minä olen ihan strutsina ja työnnän pään hiekkaan.

Kirjoittelin alkuviikosta siitä, kuinka vihaan puhelimessa puhumista enkä yleensä vastaa kyseiseen helvetinkoneeseen sen soidessa. Tajusin että siinäkin on oikeastaan pääasiassa kyse tästä. Pelosta, ahdistuksesta, että joutuukin yhtäkkiä puhumaan jostain josta ei haluaisi puhua. Oli kyse sitten parisuhteista, rahasta, ystävyydestä, mistä tahansa, niin tuntuu että tukehdun jos sellainen hetki tulee.

En ole esimerkiksi puhunut entiselle yhtiökumppanilleni ja parhaalle ystävälleni enää kuukausiin, koska en pysty. Pelottaa. Eilen katkaisin alkavan parisuhteen Facebook-viestillä. Ihan oikeasti. FACEBOOK-VIESTILLÄ. Olo on lähes ritarillinen. Ex-vaimoni kanssa meni useampi vuosi ennen kuin saimme puhevälit raiteilleen, edellisen tyttöystäväni kanssa ne eivät ole vielä rataa lähelläkään. Vaikkakaan koskaan syy ei ole yhdessä ihmisessä ja tangoon tarvitaan aina kaksi, pistää miettimään, että en minä ihan paras näissä hommissa taida olla.

Kun on vuosikaudet kohdannut kaikki asiat ja keskustelut neljäntoista siiderituopin ja Jägermeister-pullon jälkeen, sitä huomaa ettei näin normaalissa elämässä omaakaan yhtään aseita tällaisiin asioihin. Ja kun itsellä aseita ei ole, silloin sitä juoksee mieluumin pakoon kaverin tullessa vastaan joku M60 kädessä ja panosvyö olalla.

Aiemmin esimerkiksi suhdeasiat on käsitelty niin, että mentiin Majavaan, tyhjennettiin baaritiski ja vittuiltiin siinä ohessa sille yhtiökumppanille jos se sattui samaan pöytään istumaan. Loppuillasta, kun yhtiökumppani oli taas halailtu kuntoon, mentiin parisuhteen kanssa kotiin. Taksissa alettiin vähän naljailemaan, kotona huudettiin ihan A Few Good Menin jacknicholsoneina, kun toinen ei vaan ”niinku pysty käsittelemään totuutta” ja lopulta sudittiin jotain kännisovintoseksiä päälle. Aamulla sitten mietittiin, että olipas tylsä ilta eilen, lähdetään tänään uudelleen. Ei tullut ajatelleeksikaan, että hitto, nää jututhan pitäisi ehkä selvitellä.

Niin että onko ihme, että takana on edelleen kyteviä sillanraunioita? Ja että minustakin tuli sellainen.

Mutta jos nyt koittaa katsella tätä eteenpäin, niin  pakkohan tähän on vähän kuitenkin positiivista valoa saada. Se valo on nyt se, että ainakin tämän nyt olen ymmärtänyt! 

Ja vähän niin kuin kaikessa muussakin, vasta kun jonkun asian itse tajuaa, sille voi alkaa oikeasti tehdä jotain. Taidan aloittaa muutamilla anteeksipyynnöillä.

Minulla meni useampi vuosi siihen, että uskalsin kohdata itseni ja nähdä oikean minäni. Ehkä nyt, kun se alkaa olla hallussa ja ensimmäistä kertaa tunnen sen tyypin joka näissä kengissä kävelee, uskallan seuraavaksi kohdata muutkin.

Itsetuntostetsoni päähän, lähdetääns opettelemaan!