Soberismia

Jaahas, että sellainen paluu arkeen sitten. Aikamoista myllerrystä.

Aloitin työvuoden huonoimmalla mahdollisella tavalla joutuessani perumaan tammikuun lopulle kiinnitetyn kiertueen, joka kaiken oheissäädön lisäksi on minulle melkoinen taloudellinen kolaus, mikä taas tässä vallitsevassa tilassa ei ollut kovinkaan tervetullutta. Ah yrittäjyyden autuutta. Siihen perään tuli sitten muutama muukin huono uutinen työrintamalla ja kas, taas on uranvaihtosuunnitelmat nostaneet päätään. Kukkakauppias. Vielä joku päivä olen kukkakauppias.

Onneksi kuitenkin positiivista virettä ja pehmennystä huonoon viikkoon toi tiistainen YLE:n aamu-tv -vierailu,  jonka jäljiltä olen hukkunut saapuneeseen palautteeseen ja blogiinkin ilmestyi kymmeniä tuhansia uusia lukijoita. Se lämmittää aina mieltä ja toivottavasti mukaan tarttui myös uusia aktiiviseuraajia. Kiitos joka tapauksessa kaikille palautteesta jälleen kerran, on mukava huomata olevansa olemassa. Äitikin sanoi että on ylpeä.

Yksi iso ja omituinen muutos tässä arkeeni palaamisessa on tapahtunut. Nimittäin vuorokausirytmini alkaa muistuttaa taas normaalia ihmistä, mikä tuntuu todella oudolta.

Olen aina ollut aika vahvasti aamuvirkku mutta juomisen lopettaminen vei tuon virkkuilun aivan uusille sfääreille, kun yhtäkkiä energiaövereissäni olin hereillä poikkeuksetta viimeistään kuudelta aamulla joka päivä. Yleensä päivärytmi meni niin, että olin ylhäällä viiden aikaan, töiden kimpussa kuuteen mennessä, jossain vaiheessa aamua kävin lenkillä ja työtkin oli yleensä tehtynä puoleen päivään mennessä. Vapaapäivinä olin viimeistään kahdeksan aikaan kolistelemassa keittiössä, jotta lapsi heräisi jo kun Pappa halusi leikkimään. Iltaisin sitten painelin pehkuun siinä kymmenen aikaan sanaristikko kädessä ja lamppu sammui hyvissä ajoin ennen puoltayötä.

Olen siis elänyt kuin mummo. Ja nauttinut siitä täysin siemauksin!

Jostain syystä nyt loppusyksyn ja joululomien aikana kelloni on kuitenkin palautunut takaisin normaalin aikuisen ihmisen tavoille ja tänäänkin hädin tuskin pakon edessä revin itseni ylös tuossa kahdeksan jälkeen. Ja tämäkin pääasiassa siksi, että naapurini, joka päätti syksyllä alkaa louhimaan pihaamme parkkihallia josta menee hissi suoraan hänen kotiinsa, on ystävällisesti palkannut vähintään neljäsataa työmiestä pihaani kilpailemaan power toolsien metelin SM-tittelistä. Tänään aamulla on laulanut jo ainakin moottorisaha, naulapyssy, kivipora sekä joku laite, jonka nimeä ei tällainen pullamössösoberisti tiedä mutta joka ylittää volyymillaan jokaisen edellä mainitun.

Tajusin tänään aamulla, että rytmini hidas palautuminen normaaliin on alkanut sen jälkeen, kun vierotin itseni lääkkeistä alkusyksystä. Viimeisen mielialapillerinpuolikkaan otin heinäkuussa ja vieroitusoireet olivat täysin ohi joskus syyskuun paikkeilla. Samaan aikaan on sitten unikin alkanut maittamaan taas uudella tavalla. Eli viime vuoden hullu energiapiikkini on siis todennäköisesti johtunut, ainakin jollain tasolla, päihteettömyyden, ja sitä kautta tulleen hyvän olon, ja masennuslääkityksen yhteisvaikutuksesta. Nyt kun toinen on poissa ja toisestakin on alkuhuuma mennyttä, alan siis palaamaan normaaliksi ihmiseksi tässäkin mielessä.

Tai no, normaaliksi ja normaaliksi. Ei kai normaalia ole edes olemassa.

Voihan toki olla, että tämäkin on vain väliaikaista ja nukun tässä nyt pois jotain viiden vuoden univelkaa ja väsymystä kaikesta ja kun tuo päiväkin tuosta pitenee, alkaa mummoutumiseni taas palata raiteilleen.

Suoraan sanottuna toivon niin. Koska normaalisti olisin tähän aikaan jo saanut meilit purettua ja työt lähes pakettiin, voisin lähteä lenkille ja alkaa sen jälkeen suunnittelemaan Majavaan siirtymistä loputtomien kahvikuppien ääreen iltapäiväksi. Nyt olen hädin tuskin käynyt vessassa ja saanut aamuboneria rauhoittumaan.