Soberismia

Katselin aamulla Pekka Sauria televisiossa. Nykyään osaan jo  suhtautua Sauriin tilanteen vaatimalla vakavuudella, vaikka edelleenkin ensimmäisenä tulee mieleen kaikki legendaariset Yöradion läähättäjät ja Pekan lähes koomisen vakava ja empaattinen olemus.

Sauri oli YLE:n aamu-tv:ssä Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtajana keskustelemassa siitä, kuinka psykoterapian tukirahat laahaavat pahasti perässä tarpeeseen nähden ja kuinka tämän takia liian moni jää ilman hoitoa.

En voisi olla enempää samaa mieltä.

Minun on edelleen vaikea ajoittaa tarkalleen masennukseni puhkeamista, mutta lääkäriin sen tiimoilta menin ensimmäistä kertaa nelisen vuotta sitten. Siis siinä vaiheessa, kun oikeasti huomasin olon olevan huono, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Menin omalle terveysasemalleni Helsingin Viiskulmaan, missä minut vastaanotti mukavanoloinen vanhempi mieslääkäri lempeästi hymyillen. Hyvä, muistan ajatelleeni. Selkeästi ihminen, joka ehkä voisi ymmärtää mistä lääkärikäynnissäni on kyse.

Kerroin ja kuvailin oloni ja oireeni tuon harmaahapsisen herrasmiehen kuunnellessa tarkkaan. Kun olin päässyt tarinani loppuun, olo oli helpottava. Ihan vain jo siitä, että pääsin jonkun ammattilaisen kanssa puhumaan asiasta, kertomaan jollekin että kaikki ei ole hyvin. Ajattelin, että tästä alkaa avun saanti, koska vihdoin joku ehkä ymmärtää kuinka huonovointinen olen, näkyyhän se jo päällekin päin.

Poistuin vastaanotolta resepti kädessä ja sen tiedon kanssa, että härkä ja vesimies eivät parisuhteessa tule toimeen keskenään.

Kyllä.

Luit aivan oikein.

Olotilani päivystävän lääkäriherrasmiehen mukaan johtui siitä, että Merkurius tai kuu tai tähdet tai Pluto tai joku ei ilmeisesti ollut suosiollisessa asennossa ja siitä syystä minua ahdisti. Ja siihen ahdistukseen auttaa nyt sitten tämä Citalopram –niminen lääke, jota saamallani reseptillä pitäisi kuulemma apteekista noutaa.

Itketti. Itkin koko illan samalla, kun yritin selvittää, että mitä lääkettä se tämä on, jota olin juuri paketin ostanut. SSRI-lääkkeeksi internet sen kertoi. Se kuulemma tasoittaa sitä pahaa mieltä.

Joitain viikkoja myöhemmin varasin uudelleen ajan lääkärille ja vastaan tuli jälleen sama mies. Siis se Merkurius-kaveri. Kyseli, että onkos lääke auttanut ja onko sivuoireita. "Seisooko?", se kysyi. Joo seisoo kyllä ja ei ole olokaan parantunut, ahdistaa edelleen. Sanoin haluavani psykiatrin puheille, että tarvitsen apua. ”Höpöhöpö” hän sanoi. Kuulemma psykiatrin pakeille on niin pitkät jonot, että paha oloni ehtii sillä välin jo poistua. Kertoi myös, että vain vakavat tapaukset pääsevät hoidon piiriin. Ja taas poistuin itkien, voimattomana, tietäen että tarvitsen apua.

Päätin alkaa kyselemään ystävien ja tuttujen kautta, josko joku tuntisi tai tietäisi yksityiseltä puolelta sopivia tyyppejä, terapeutteja, joista voisi olla minulle apua. Kaverin kautta sain sähköpostiosoitteen Mehiläisessä päivystävälle lääkärille, joka kuulemma voisi sopia. Lyhyen sähköpostivaihdon jälkeen sain varattua häneltä ajan vastaanotolle ja muutaman viikon päästä siellä jo istuinkin. Tiesin heti, että kyseessä on oikea ihminen minua auttamaan. Psykiatri. Nuori nainen, joka ymmärsi heti mistä on kyse. Ja jolla oli nahkahousut ja erotiikkabuutsit jalassa.

Kertakäynti maksoi sen 120 euroa suunnilleen. Tiesin, että avuntarve on kova ja terapia tulisi aloittaa melko intensiivisesti saman tien, mikä tarkoittaisi viittäsataa euroa kuukaudessa rahaa. Terveyteni hoitoon, jota kuitenkaan kukaan eikä mikään taho korvaisi. Koska virallinen tahohan oli sitä mieltä, että planeetat on hassuissa asennoissa ja minua siksi vähän harmittaa. Tiesin ettei minulla ole tähän varaa, ei mitenkään.

Onnekseni koitui oma isäni, joka lupasi maksaa käyntini Mehiläisen nahkahousun luona. ”Terveydelle ei ole hintaa”, hän sanoi. Niinpä kiitollisena varasin useamman kuukauden terapiakäynnit kerralla. Nyt jatkan jo neljättä vuotta.

Diagnoosi oli vaikea masennus, alkava vakava persoonallisuushäiriö ja akuutti hoidontarve. Ensi töikseen psykiatrini kolminkertaisti lääkeannokseni, jonka horoskooppihessu oli määrännyt. Johan alkoi toimimaan. Sitten sovimme pitkäkestoisesta hoitojaksosta, joka siis jatkuu edelleen vielä tänäkin päivänä. Ja onneksi jatkuu. En tulisi toimeen ilman terapeuttiani eikä mistään eikä kenestäkään ole ollut niin paljon apua ja hyötyä niin masennukseni kuin siitä johtuneen alkoholiongelmanikin nujertamisessa.

Minun tarinani on kääntynyt oikeaan suuntaan. Aika monen muun ei.

Aika moni muu, joka menee akuutin avun tarpeessa lääkäriin, poistuu sieltä ainoastaan pilleriresepti kädessään, pahimmassa tapauksessa ehkä horoskoopeista luennon saaneina. Heillä ei ole ketään muuta kenen luo kääntyä, ei hyvävaraista perhettä takana auttamassa, ei ehkä mitään. He menevät kotiinsa syömään niitä pillereitään ja odottamaan ihmettä, joka harvemmin tulee. Jossain vaiheessa, hoidon sijaan, heidät ohjataan sairauseläkkeelle masennuksensa takia. ”Kansantauti”, sanovat, mutta apua eivät edelleenkään tarjoa. ”Liian kallista, vain akuutit tapaukset”.

Kuinkahan kalliiksi kaikki ennenaikaiset sairauseläkkeet tulevat sen sijaan, että ihmisiä kuntouttavan terapian kautta autettaisiin palaamaan takaisin ruotuun? Saatika sitten sen elämänpyörästä poistippumisen johdannaisseuraukset? Maassa, jossa yksi pieni prosentti juo puolet koko kansan vuosittaisesta viinankulutuksesta, voisi tutkia että kuinka montaa ihmistä tästä prosentista on  edes yritetty auttaa. Väitän, että sieltä löytyisi vähän syy- ja seuraussuhdetta tutkijoille myös sen alkoholiongelman puolella. Sen takana kun usein piilee mielenterveys.

Minulle kävi hyvin. Käyn hoidossa edelleen, isäni rahalla edelleen, ja matkan varrella olen jo voittanut alkoholiongelman ja päässyt masennukseni kanssa niskan päälle. Niitä lääkkeitäkään ei tarvitse enää syödä ja minä pystyn jatkamaan elämääni normaaliin tapaan veroja maksavana kansalaisena, pienyrittäjänä ja työntekijänä.

Veroja, joita toivoisin käytettävän enemmän siihen, että muutkin saisivat tämän saman mahdollisuuden.

Terveisiä sosiaali- ja terveysministeriöön.