Soberismia

Tuntuu etten ole ollut näin väsynyt vuosiin. Tai ehkä uupunut olisi oikeampi sana, aivan poikki joka tapauksessa. Jossain vaiheessa tänään päivällä pysähdyin, suljin meilin ja  puhelimesta äänet ja käänsin Facebookista chatin kiinni. Oli pakko. Olen aivan tööt. Hain pojan päiväkodista, nyt teen uunimakkaraa ja kohta menemme puistoon nollaamaan ajatuksia.

Viikonloppu meni oikeastaan juuri niin kuin pahimmissa peloissa se saattoikin. Järjestämässäni tapahtumassa, josta edellisessä kirjoituksessani kerroin, oli yleisöä, muttei riittävästi, ja näin ollen taloudellinen turpaanotto oli aikamoinen. Ehkä sellainen, josta yritykseni ei selviä. Se selviää tässä lähiaikoina. Joka tapauksessa voisi sanoa, että vähintäänkin tiukat ajat on edessä.

Olo on oikeastaan todella skitsofreeninen. Järjestelyiltään ja valmisteluiltaan kaikki sujui kuin rasvattu, palaute on ollut hyvää, niin esiintyjiltä kuin yleisöltäkin ja jälleen kerran, kuten aina järjestämissäni tapahtumissa, sunnuntaina maasta poistui viisi ulkomaista yhtyettä kiitellen kaikin puolin olostaan ja viikonloppuvierailustaan nautittuaan. Eli ei pääse oikein edes sanomaan, että olisi tullut tehtyä jotain väärin tai epäonnistuttua. Epäonnistuimme ainoastaan houkuttelemaan tarpeeksi ihmisiä katsomaan onnistunutta tapahtumaa.

Olo on haikea, helpottunut, surullinen ja onnellinen samaan aikaan. Puolen vuoden työ saatiin pakettiin tilanteessa, jossa tulevaisuus on täysin avoin. Tai siis firman tulevaisuus. Minun työni tulevaisuus. Se on hieman pelottava tunne, kun ei tiedä mitä ensi viikolla tapahtuu.

Samalla, viime viikkojen myllerryksen jälkeen, olo on rauhallisempi kuin aikoihin. Ihan kuin aika olisi tällä hetkellä vähän pysähdyksissä. Hengitän tasaisesti, olen tänään hymyillyt aika paljon. Vaikka voisi olettaa, että näin konkurssin partaalla ollessa ihminen olisi lähinnä kuin perseeseen ammuttu karhu. Sitä minä itse ainakin itsestäni odotin. Toki, viime viikonloppua edeltävä rintaapuristava stressi, joka sai minut epäilemään vähintäänkin itseäni ja omaa toimintakykyäni, on nyt ohi. Oikein tunsin eilen iltapäivällä, kuinka se lähti kehostani. Yhtäkkiä hartiani olivat rentoutuneet, hengitin syvään. Ulkona paistoi aurinko.

Olo on oikeastaan sellainen, että odotan mielenkiinnolla tulevaa. Että miten tässä käy. Teen kaikkeni sen eteen, että saan pelastettua firmani, siitä ei ole epäilystäkään, en vain tiedä vielä mitä. Mutta kuitenkin, olo on positiivinen, odottava, päättäväinen ja fokusoitunut. Ja minusta se on jopa vähän outoa.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin ylpeämpi kuin mistään. Ylpeämpi kuin koskaan aiemmin.

Siitä, että mielenterveyteni kesti. Ja kestää.

Ilman lääkitystä, ilman viinaa, mieleni kestää tämän kaiken. Enkä ole itsestäni edes huolissani. Tämä on isoin kriisini todennäköisesti sitten avioeroni viisi vuotta sitten, kriisin joka laukaisi masennuksen, alkoholiongelman ja henkisen romahduksen ja tässä sitä vaan vouhotetaan olon ollessa vahva.

Ja kun olo on vahva ilman, että olen pumpannut kehoni täyteen kemikaaleja ja suuni täyteen viinaa, uskon että tästä selvitään.

Se on se usko itseeni, jota olen viime viikot, kuukaudet ja vuodet etsinyt.