Soberismia

Istuskelen tässä toimistollani Helsingin Hietalahdessa ja katselen ympärilleni. Merinäköala on rauhallinen, olen aina pitänyt siitä vaikka tuo kauniilla tavalla ruma telakka tuossa nököttääkin.

Minulla on seinät vuorattu pitkälti oman firmani historialla. Takanani on Insomnium-, Barren Earth- ja Profane Omen -yhtyeiden kehystetyt keikkajulisteet. Edessäni on ensimmäisestä järjestämästämme loppuunmyydystä Nosturin keikasta saatu Sold out –paita, joita talolla oli tapana jakaa täyteen tulleista illoista. Se on kokoa S ja kiristi kuin kaunis makkarankuori, kun laiton sen 20 kiloa sitten päälle laulaessani Panteraa lavalla kyseisenä iltana. Ah, tuossa on kirpputorilta ostettu metallikypärä, joka päässä juonsin edesmennyttä Pellavarockia, missä teimme yleisöennätyksen ollessani promoottorina. Legendaarisen Frostbite –festivaalin backstage-passi on kunniapaikalla sen vieressä. Siellä en ollut promoottorina.

Se oli viitisen vuotta sitten, kun istuimme kolmen kaverin kesken ravintola Sävelessä ja mietimme, että pitäisikö sitä laittaa joku firma pystyyn. Teimme kukin hommia tuolloin tahoillamme ja jotenkin tuntui siltä, että oli aika lyödä päitä yhteen ja katsoa mitä siitä tulee. Sen jälkeen olemme mm. järjestäneet viisi festivaalia ja kuutisen sataa keikkaa niin koti- kuin ulkomaillakin, julkaisseet yhden levyn ja manageroineet kolmea yhtyettä. Aika paljon on vettä tuossa satama-altaassa virrannut sen jälkeen ja kokemuksia, ja kokemusta, on kertynyt taskut täyteen. Eli kyllähän se pirusti harmittaa, jos tämän kioskin tästä joutuu sulkemaan ja nämä tavarat pakkaamaan pahvilaatikkoon.

Toisaalta, jos miettii lähtökohtia, niin ei se ihmekään olisi. Ihmeellisempää on, että pärjäsimme tähänkin asti. Sen lisäksi, että tilanteet ja ihmiset ovat muuttuneet, on koko ala, jolla toimimme, muuttunut suuntaan tuntemattomaan. Ehkä sellaiseen, jota emme osaa seurata.

Tämän kaiken lisäksi on kuitenkin yksi asia, joka on vaikuttanut tähän firmaan enemmän kuin mikään.

On olemassa sanonta, että yritys voi olla juuri niin hyvässä kunnossa, kuin sen yrittäjä. Tätä peilaten on todellakin ihme, että olemme päässeet tänne asti.

Firma perustettiin marraskuussa 2008. Muistan kuinka innosta piukeina kävimme Lundian liikkeessä ostamassa niitä pieniä metallitappeja, jotka aina katoavat, jotta pääsisimme uuteen toimistoomme rakentamaan hyllyjä. Kaksi kuukautta myöhemmin, tammikuun yhdeksäs päivä 2009, erosin vaimostani ja muutin kodistani, perheeni luota kaverien ylimääräiseen huoneeseen Marjaniemeen asumaan. Minulla oli maailman epämukavin ja kapein vanha heteka, jossa nukuin. Joka päivä ajellessani töistä Itäväylää pitkin uuteen ”kotiini” kuuntelin Julma Henrin Al-Qaida Finland –levyä, masennus teki tuloaan, enkä huomannut mitään. Päivisin leikin yrittäjää innosta piukeana ja iltaisin vajosin huoneeseeni tekemään sanaristikoita. Päässä tuntui pahalta ja rinnassa puristi, mutta jatkoin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ihan kuin tunteita ei olisi olemassa. Oli vain toimisto ja se heteka.

Kierre syveni koko ajan salakavalasti kohti huonompaa ja aina vain huonompaa oloa. Aina välillä joku kysyi, että onko kaikki ihan ookoo, ja vastasin aina, että joo totta kai. Tietenkin hei!

Talvella 2010 tunnustin, että minulla on paha olla. Soitin ystävälleni, joka oli edustamani orkesterin rumpali ja siviiliammatiltaan lääkäri. Se oli maaliskuinen ilta ja muistan miltä se tuntui. Kertoa, että pelkään että minulla ei ole kaikki hyvin. Näin jälkikäteen ajatellen se oli yksi tärkeimmistä puheluista joita olen koskaan soittanut ja siitä alkoi prosessi, joka jatkuu vielä tänäänkin. Hoitoprosessi, joka on nähnyt koko kirjon alkoholiongelmaisesta yrittäjästä nyt vuoden selvin päin olleeseen kuntoutujaan.

Tämä firma on kulkenut mukanani koko sen ajan ja tavallaan kuvaa hyvin sitä kaarta, mitä itse olen lentänyt. Onko se ihmekään, jos yrityksellä ei mene ihan putkeen jos sen vetäjä on täysin epäkuntoinen omassa elämässään? Ei.

Nyt, kun itse alan olemaan kunnossa, tuntuisi todella epäreilulta vetää tämä kioski nurin ilman, että se on saanut mahdollisuuttakaan toimia normaalioloissa. Tai edes sellaisissa oloissa, että sillä olisi mahdollisuus. No, se jää nähtäväksi, kuinka käy. Samalla olen ikään kuin valmistautunut jo siihen, että ehkä osa tätä koko prosessia ja omaa paranemista on tämän ajanjakson taakse jättäminen. Jääkö firma mukana vai muuttuuko se kanssani, se on vielä epäselvää.

Olen varovaisen toiveikas kuitenkin.

Loppujen lopuksi, mitä tapahtuukin, tärkeämpää on se, että tämän viiden vuoden aikana olen saanut itseni takaisin kuntoon. Se on tärkeämpää, kuin yksikään firma, taulu seinällä, tai muisto pahvilaatikossa.