Soberismia

”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä”

- Aku Ankan puhuva koira

Viimeiset päivät ovat kuluneet siihen, että noin neljän minuutin välein päivitän lipunmyyntifirma Tiketin hallintasivuja, missä pääsen katsomaan omien tapahtumieni reaaliaikaisen myynnin.  Jotenkin ajattelen, että mitä useammin sitä tuijotan, sitä enemmän luvut nousevat. Tai sitä ainakin toivoisin.

Minulla on edessä tulevana viikonloppuna kaksipäiväinen tapahtuma Helsingin Nosturissa, sisäfestivaali, joka on ollut työn alla huhtikuusta alkaen. Viimeisiä hetkiä viedään, tuotanto on kasassa ja kunnossa, lupaavat kovin kaunista säätäkin mutta kun liput eivät liiku. Ja minä en pysty oikein hengittämään. Mitä lähemmäs viikonloppu tulee, sitä enemmän rintaa puristaa. Ruokahalua ei ole ollut enää muutamaan viikkoon. Aiemmin olisin ollut jo pari päivää baarissa.

Suomen musiikkiala elää valtavaa murrosta tällä hetkellä. Myllerrys on ollut käynnissä jo jonkin aikaa ja tuntuu siltä, että kaikki ovat vähän pihalla, että mitä täällä tapahtuu ja mihin olemme menossa. Ja onko se suunta nyt hyvä vai ei. Samalla, kun internet keskustelee Spotifysta ja radioiden soittolistoista, levyt eivät käy enää kaupaksi, festareita menee nurin, yrittäjiä kaatuu ja tarjonta lisääntyy. Aika vahva paradoksi. Hei, tää ei toimi, lisätään tarjontaa! Tuntuu siltä, kuin puolet porukasta, ja Anna Eriksson, ovat julistaneet musiikkibisneksen jo kuolleeksi samalla kun toinen puoli hyssyttelee, että eihän tässä kato hei mitään, vinyyli on tullut takaisin. Ja välimalleja ei ole, tai ainakaan niitä ei ymmärretä. Jotain ”start-up –yrityksiä” on. Minä en tiedä mitä se tarkoittaa. Minä tiedän vain, että liput eivät mene kaupaksi.

Toki, helppo on huutaa, että ei kai ne nyt mene, kun bändithän ovat tietenkin paskaa ja hintaakin on liikaa. Mutta kun en ole yksin. En ole ainoa, jonka tapahtumat eivät myy. Ihan yleisestikin ottaen tilanne on muuttunut sellaiseksi, että keikat eivät enää käy kaupaksi entiseen tapaansa. Siis ne keikat, joiden piti olla muusikoiden ja alan pelastus levymyynnin tökkiessä. Keikkapuolellahan sitä rahaa on!

Syitä voi hakea ehkä ylitarjonnasta, näennäisestä lamasta, missä ihmisillä on vähemmän rahaa tai ainakin ovat tarkempia siitä mihin sen syytävät, jos syytävät ollenkaan mihinkään. Yksi sukupolvi, se joka vielä osti levyjä, hifisteli Keltaisessa Jäänsärkijässä ja Popparienkelissä kansilehdyköitä, on pikkuhiljaa hiipunut pois. Kadonnut keikoilta. Jääneet kotiin perheiden ja ties minkä soberismiensa pariin. Minä olen yksi heistä itsekin. Uutta sukupolvea, sellaista joka into piukeana lähtisi keikkapaikkojen ovelle jonottamaan jo päivää ennen tapahtumaa, ei ole tullut. Uusi sukupolvi on Youtubessa katsomassa Miley Cyruksen Wrecking Ball –videota kännyköittensä kautta, osa siksi että siinä on alaston mimmi, osa siksi että biisi ilmeisesti puhuttelee ja kaikki siksi, että video on ”herättänyt keskustelua”. Sitä ”keskustelua” kutsutaan markkinoinniksi. Minä tein tapahtumaani julisteita ja Hitler kuulee –meemivideon. Sitä ei taideta katsella kännykällä.

Tähän vielä kun lisää päälle sen surullisen tosiseikan, että minä itse operoin raskaamman musiikin saralla, joka on kohtaamassa vähintään samanlaisen laskusuhdanteen kuin se teki 90-luvun puolivälissä, niin kusessahan tässä ollaan. Aika kaukana ovat ne ajat, kun loordit voitteli Euroviisuja ja Rautiaisen Timo myi Niskalaukauksillaan jalometallia kerta toisensa perään. Hevibuumi on kuollut ja kuopattu jo muutama vuosi sitten, nykyään jos saa myytyä mainstream-festivaallille yhdenkin kotimaisen englanniksi laulavan hevibändin, voi tuulettaa. Koska hevi meni taas takaisin kotiin marginaaliin. Ehkä sinne, mihin se kuuluu.

Painotan, etten ole katkera. Toinen puoli minusta, se bisnesmiestä isompi, on intohimoinen musiikkidiggari, joka on sitä mieltä, että sinne marginaaliin se kuuluukin, siellä on paljon kivempaa. Se vain ei ikävä kyllä näy sen minun bisnespuolen lompakossa.

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että tilanne on täysin toisenlainen, kuin 13 vuotta sitten, kun alalla aloitin.

Miksi sitten puhun tästä nyt?

No kun ahistaa!

Sen lisäksi, että tulevan viikonlopun tapahtuman onnistuminen ahistaa, tulevaisuus ahistaa.

Kärjistäen voi toki sanoa, että ensi viikonloppu on monella tapaa ratkaiseva siinä, voinko jatkaa yrittäjänä. Sen verran siinä on paukkuja kiinni ja sen verran hitaasti ne liput menevät. Mutta vaikka pää pinnalla pysyisikin ensi viikkoon, mites sen jälkeen? Aika vaikealta näyttää. Ironista on, että juhlistan viikon päästä Tampereen Musiikki & Media –tapahtuman yhteydessä firmani viisivuotista taivalta samalla peläten, että kuudetta vuotta ei ehkä tule.

Tässä pääsemmekin sitten takaisin minua viikkoja painaneeseen epäonnistumisen tunteeseen. Se kalvaa sisällä kuin loinen. Että näin sitä komeasti vedellään vessanpönttöön sitä työtä, jota olen jo pitkään tehnyt. Ja kun viikonlopun festarit on taputeltu alta pois, niin olen varma, että minullehan nauravat jo Loosen hipsteritkin. Tämähän on sama, kuin antaisi taas kaikille vihollisille aseen käteen, että tuossa, ammu pois, olen sen kuitenkin ansainnut.

Eilen kuitenkin päätin, että enhän ole.

Koska tiedättekö mitä? Minä sentään olen yrittänyt. Sitä ei voi moni sanoa, niistäkään jotka itkevät, kuinka alalla menee huonosti. Minä voin. Minä olen yrittänyt tehdä hyviä tapahtumia, järjestää keikkoja, myydä kiertueita, auttaa bändejä eteenpäin. Yritin sitä tehdessäni radiota kuuden vuoden ajan. Yritin sitä ollessani levy-yhtön johdossa, mistä sain kenkää sen takia että yritin. Tai no, en ole varma tuliko potkut siitä, että kerroin esimiehelleni, että tämä on huono esimies, mutta ei sen väliä. Minä yritin. Ja olen yrittänyt joka päivä omaa firmaani pyörittäessäni tehdä jotain tämän työn eteen. Ja yritän vastakin.

Siitä aion olla ylpeä.

Koska, kuten sitä sanotaan, viidenkymmenen vuoden päästä minua tulee  lopulta todennäköisesti harmittamaan enemmän ne asiat, jotka jätin tekemättä kuin ne, jotka tein.

Tämän kirjoittamisen aikana lippuja muuten myytiin viikonlopulle tasan yksi kappale.

Elämme kovia aikoja.