Soberismia

Eilen oli 24. päivä lokakuuta. Päivämäärä on piirtynyt mieleeni siitä, että samaisena päivänä tasan 16 vuotta sitten alkoi koulussa syysloma ja pakkasimme viiden kaveruksen kanssa itsemme, lasketteluvarusteet ja aivan naurettavat määrät kaljaa autoon ja ajoimme Rukalle. Juuri ennen auton starttausta Helsingin ranskalais-suomalaisen koulun pihasta keksimme jostain syystä tehdä takaikkunaan ison lapun jossa luki ”LOS POKETÄHTIS”. Se oli sitä lukiolaishuumoria.

Kyseinen viikko Rukalla muutti paljon jokaista sinne lähtenyttä. Meitä oli viisi kaveria, jotka siitä hetkestä eteenpäin kutsuivat toisiaan Poketähdiksi. Meistä tuli parhaat ystävät. Vuosien saatossa olemme Poketähtien kanssa tehneet reissuja jos jonkinlaisia, olemme järjestäneet bileitä, olleet kaikki toistemme bestmaneja ja lasten kummeja, pitäneet yhtä. Ja vaikka kaikilla on omat elämät vieneet milloin minnekin Haukilahden ja New Yorkin välillä, pidän edelleen Poketähtiä tärkeimpinä ystävinäni. Äitikin kysyy vähän väliä, että mitäs muille poketähdille kuuluu, todennäköisesti, onneksi, ymmärtämättä sanan etymologiaa.

Poketähtien kanssa ryyppäämiset ovat niitä ryyppäämisiä, joita muistelen lämmöllä. Se oli sitä aikaa, kun join viinaa aidosti nautintoon ja hauskanpitoon, se ei ollut vielä pakopaikka. Eilen, kun katselin lippujen liehuvan saloissa Poketähtien kunniaksi (tai siis, YK:n päivän, mutta me olemme aina mieltäneet sen niin, että meillä on oma liputuspäivämme) muistelin lämmöllä kaikkia niitä aikoja ja hetkiä, joita Poketähtien kanssa olemmekaan viettäneet. Olimme huolettomia parikymppisiä, opiskeluaikojen alku oli käsillä, maailma oli auki ja me otimme siitä kaiken ilon irti.

Muistojeni valtatiellä eilen huomasin, että viinahommien ajattelu on alkanut muuttamaan muotoaan. Enää päällimmäinen muistikuvani ei ole se satakiloinen punottava masennuspotilas, jonka jokainen korkin auki napsauttaminen päättyi kaaokseen. Nyt muistelen lämmöllä niitä kaikkia hyviä asioita, mitä alkoholin kanssa on tullut tehtyä, siitä on tullut kaunis muisto, yksi vaihe elämää.

Vähän kuin parisuhde, joka kesti kauan mutta päätyi eroon. Eroon, josta nyt olen toipumassa, jolloin voin muistella niitä yhteisiä aikoja enemmänkin lämmöllä ja ehkä hieman haikeana kuitenkin tietäen, että ne eivät enää palaa. Voisin rinnastaa viinankäyttöni vaikka ex-vaimooni. Kun erostamme alkaa olla viitisen vuotta aikaa, osaan jo suhtautua tapahtuneeseen. Usein kaipaan ja ikävöin entistä elämääni, ex-vaimoani ja sitä kaikkea mitä meillä oli kuitenkin ymmärtäen, että se on mennyttä aikaa. Muistelen sitä lämmöllä ja, toisin kuin vielä muutama vuosi sitten pahimmassa pimeydessäni, mieleen pulppuaa enemmänkin vain niitä hyviä muistoja. Mikä tuntuu mukavalta.

Noin vuosi sitten kirjoitin siitä, kuinka en pidä muistoista. Kuinka ne tuovat aina pintaan surun ja häpeän siitä mitä olen ollut. Silloin elin vielä väärissä muistoissa.

Nyt muistot ovat sellaisia, jotka saavat minut itkemään kesken Spice Girls -dokumentin. Itkemään haikeasti mutta onnesta. Onnesta että olen saanut sen kaiken kokea. Sen avioliiton, sen viinan, ne Poketähdet. Niillä muistoilla osaan mennä eteenpäin seuraavaan mutkaan, nykyään jo hymyillen.