Kävin viikonloppuna
katsomassa kuinka PMMP lopetti kymmenen vuoden uransa Suomen pop-musiikin
huipulla komeasti kahteen loppuunmyytyyn jäähallikeikkaan. Huikea kaksi ja
puolituntinen veto oli melkoista tunteiden ilotulitusta ja saattoi yhtyeen
ansaitsemallaan tavalla hautaan koko yleisön laulaessa lauluja tytöistä ja
joutsenista ja pissahädästä todella komean tuotannon ja valoshown säestämänä.
Itselleni PMMP oli bändi,
jota enemmänkin seurasin aina mielenkiinnolla sivusta kuin fanitin. Kuitenkin,
Paula Vesalan göstasundqvistmainen tapa puhua pienistä asioista Jori Sjöroosin
keveiden ja usein äärimmäisen tyylikkäiden sävellysten päälle jollain tapaa
kuitenkin aina veti puoleensa ja, jos ei muuta, sai vähintään lakin nousemaan
päästä. Minulle PMMP:n ehdoton ykköshetki on vuonna 2005 julkaistu
Päiväkoti.
Vuonna 2005 asuin vaimoni
kanssa Lönnrotinkadulla ja mielsin sen aina niin, että tuo biisi on saanut
inspiraationsa sisäpihallamme olleesta päiväkodista, Paula Vesala kun asui
tuolloin pihan toisella puolella. Kerran törmäsin häneen kaupassa ja mieleni
teki kysyä onko näin. En kuitenkaan kehdannut. Päiväkoti liittyy myös yhteen
niistä konkreettisista hetkistä, jolloin tunnistin pahan oloni ensimmäistä
kertaa. Hetkeen, joka on piirtynyt mieleeni todella vahvana ja saa edelleen
vähän rintakehän tykyttämään sitä muistellessa.
Joulupyhinä 2009, noin vuosi
sen jälkeen kun olimme eronneet, päädyimme ex-vaimoni kanssa Ruoholahteen
samoihin bileisiin ystävämme synttäreille. Siellä oli karaokelaitteet. En edelleenkään
tiedä oliko se tahallista vai vain ajattelemattomuutta, kun vaimoni päätti
laulaa Päiväkodin.
Muistan sen pakokauhun
intron iskiessä PA:sta ulos. Menin baaritiskille ja tilasin viinaa. Paljon
viinaa. Raakaa viinaa. Join ja join ja join koska en tiennyt mitä muuta tehdä.
Olin seota. Biisin ”Tänään en oo sinun tyttö, enää en tiedä missä oot” –säe
rakastamani ihmisen laulamana oli ehkä tuskallisimpia asioita nähdä, kuulla ja
kokea, ja se hetki on palanut verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Muistan, kuinka
ulkona oli todella tuulinen pakkassää ja istuin juhlapaikan pihassa
lumihangessa täysin sekavana surusta ja viinasta toivoen, että jäisin siihen ja
hautautuisin lumeen. Olo oli täydellisen kaoottinen. Lopulta paras ystäväni
tilasi taksin ja lähetti minut kotiin, missä kuuntelin Päiväkotia yksin
lattialla maaten ja huutaen.
Meni monta vuotta, että
pystyin palaamaan tuon biisin pariin. Lauantaina jäähallissa se sai edelleen
vähän itkemään. Mutta samalla myös
vähän hymyilemään niille kyynelille.
Keikan jälkeen jäin
miettimään sitä, kuinka vaikeaa onkaan lopettaa oikeaan aikaan, oli kyse sitten
mistä tahansa. Liian moni bändi jatkaa liian pitkään ja syö näin loppuun sen
arvon, mikä sillä on parhaimmillaan ollut. Liian moni suhde jatkuu liian
pitkään, liian moni asia menee liian pitkälle ennen kuin ymmärretään lopettaa.
Lopetuspäätös on aina iso
asia. Lopettaminen tarkoittaa aina isoa muutosta. Onhan verbi johdettu
loppu-sanasta. Se on monille pelottava sana. Koska usein loppu merkitsee jonkun
tutun, vanhan, turvallisen asian hylkäämistä, mikä tarkoittaa sitä, että jotain
uutta tulee tilalle. Ja se on usein pelottavaa.
Yhtälailla PMMP olisi voinut
jatkaa uraansa, joka varmasti, samalla kun ehkä oli ajoittain raskasta, maksoi
aika monta asuntolainaa ja uutta autoa pihaan. Toi turvaa. Sellaisen
hylkääminen on aina vähän pelottavaa, tuntemattomaan hyppäämistä. Ja vaatii
rohkeutta.
Lopettaessani juomisen
heittäydyin täysin tyhjyyteen tietämättä yhtään mitä edessäni oli. Luovuin
kaikesta turvallisesta, koska koin että asiat oli menneet liian pitkälle. Eikä
kyse ollut vain siitä viinasta. Kyse oli siitä, että minun oli tullut aika
lopettaa se matka, jota tein itseni kanssa ja vaihtaa suuntaa ennen kuin
tuhoutuisin. Minun piti muuttaa tapaani ajatella ja elää, muuttaa itseäni.
Se, lopettaako jotain
oikeaan aikaan, selviää vasta myöhemmin. Vasta sitten, kun näkee itsensä ja
asiansa kauempaa ja osaa tarkastella niitä uudesta näkökulmasta. Itse koin,
että asiat olivat omalla
kohdallani menneet liian pitkälle, terapeuttini taas sanoo, että aika oli juuri
oikea. Oikea siinä mielessä, että minulle kehittymässä ollut vakava
persoonallisuushäiriö ei ehtinyt tehdä todellista tuhoa tai päästä pahimmalla
tavalla valloilleen. Oikea siinä mielessä, että ehdin kuitenkin ottaa
pohjakosketuksen ja oppia siitä. Jos olisin jatkanut vielä pidempään, voi olla
etten olisi koskaan ymmärtänyt muutosta tehdä. Lopettaa.
Olin siis tienristeyksessä
ja valitsin oikean reitin, siitä ei minulla ole epäilystäkään.
Olen varma, että eilisen
viimeisen keikkansa jälkeen tänään, kun PMMP -leiri krapuloistaan herää ja
selviää, he miettivät että tuliko nyt tehtyä oikea päätös. Siellä
päänsärkyisinä mietitään, että perkele kun oli niin pirun kivaa ja minä niin
noita tyyppejä rakastan, että olikohan tämä nyt ihan varmasti oikea ratkaisu
tämä lopettaminen?
Se selviää heille aikanaan.
Ei vielä. Se vaatii hetken hengähdyksen ja sen, että omat toimet näkee
jonkinlaisen etäisyyden päästä. Vasta sitten voi tietää oliko päätös
oikea.
Ja jos ei ollut, toisin kuin
jotkut asian mieltävät, aina voi palata. Jos siltä tuntuu. Se portti on auki
aina ja jos PMMP on viiden vuoden päästä sitä mieltä, että hitto, ei se ehkä
ollutkaan oikea päätös pistää pillejä pussiin, heillä on täysi oikeus
paluuseensa. Ja minä olen mukana toivottamassa heidät tervetulleeksi. Toivon
että esittävät Päiväkodin.
Koska, vaikka Helen Keller
kuinka sanoo, että kun yksi ovi takanasi sulkeutuu, edessäsi aukeaa toinen,
pitää muistaa että myös sen ensimmäisen oven pystyy avaamaan uudelleen. Niin
ovet toimii. Niissä on saranat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti