Soberismia

Tämä elämä on kyllä outo paikka.

Jotenkin tuntuu, että viime viikkojen kyntämisen jälkeen viikonloppuna mentiin taas nollasta sataan, nautittiin täysillä ja olo on taas levollinen. Joskin ei  kovinkaan levännyt kahden yli 20-tuntisen työpäivän jälkeen perjantaina ja lauantaina. Mutta silti. Olen taas kuin täysi vastakohta siitä, mitä pari viikkoa sitten siipi maassa.

Viime viikolla sain asiani järjestettyä siihen malliin työhommissa, että konkurssia ei tarvitse tehdä. Mikä tietenkin poisti aikamoisen ahdingon harteilta, sydämeltä ja mielen päältä. Luoti on väistetty, joskin työnhakuun tässä on ryhdyttävä, tai ainakin keksittävä lisätienestiä tulevaksi tavalla tai toisella. Pitäisiköhän alkaa kirjoittaa kirjaa? Maksetaanko siitä?

Suurimman huolen hälvettyä edessä oli heti putkeen aikamoisen työntäyteinen viikonloppu. Perjantaina 22-tuntinen rupeama bändin parissa, jonka kanssa olen tehnyt yhteistyötä yhdeksän vuotta ja joka päätti lopettaa uransa komeasti loppuunmyydyssä Helsingin Nosturissa. Siinä kun yli tuhat ihmistä huusi kurkku suorana lähes kolmetuntisen keikan päätteeksi bändin nimeä ja ilmassa haisi pyrojen jäljiltä ruuti, itse seisoin lavan reunalla ja itkin. Itkin onnesta, ihmetyksestä, haikeudesta ja puhtaasta ilosta. Mikä tuntui järjettömän hyvältä edellisen viikonlopun jälkeen.

Lauantaina aamulla herätessä mietin, että on tämä skitsofreenista hommaa.

Kauaa en ehtinyt kuitenkaan miettiä, kun piti olla menossa taas. Ja onneksi piti. Koska kävi niin, että lauantaista muodostui jollain tapaa yksi tämän koko vuoden parhaita, ja avartavimpia, päiviä.

Tampereella järjestetään näin lokakuussa musiikkialan ammattilaisille suunnatun Musiikki & Media –tapahtuman yhteydessä Lost in Music –kaupunkifestivaali, joka täyttää Tampereen klubit musiikilla. Ja niillä musiikkialan ammattilaisilla. Yleensä aika happoisessa kunnossa olevilla sellaisilla. Muistan kuinka viime vuonna, oltuani suunnilleen ensimmäisen kuukauteni selvin päin, lähdin kohti tuota tapahtumaa pelonsekaisin tuntein, kyseessä kun on yleensä ollut se yksi vuoden juoduimpia viikonloppuja. Tällä kertaa en oikeastaan enää edes ajatellut asiaa, vaan kyseessä oli yksi viikonloppu muiden joukossa.

Se on aina nämä pienet asiat, mistä parhaiten huomaan, että eteenpäin mennään. Että enää sitä juomista tai juomattomuutta ei edes ajattele.

Tällä kertaa toimin vielä kaiken lisäksi känn..., anteeksi, bändikuskina. Lost in Musicin yhteydessä oli nimittäin myös oman firmani viisivuotis-juhlailta, mikä tuntui vielä viikko sitten täysin absurdilta ajatukselta, ja siellä esiintyi yritykseni edustama, vasta tovi sitten talliin mukaan tullut Ratface-yhtye. Päätin lähteä bändin kuskiksi Tampereelle, koska se on yleensä paras tapa tutustua omiin artisteihin ja päästä ehkä hieman paremmin sisään näiden sielunelämään ja bändin sisäiseen dynamiikkaan.

Suosittelen muuten jokaista keikkamyyjää kokeilemaan.

Joka tapauksessa, Ratfacen kanssa matkatusta päivästä muodostui, kuten sanoinkin, yksi vuoden hilpeimpiä. Päivä nauratti, itketti, nauratti lisää, väsytti, hihitytti ja uuvutti, mutta palkitsi.

Helsinkiläisen hardcore-yhtyeen matka Tampereelle oikeastaan palautti monella tapaa mieleen ne syyt, miksi näitä musiikkihommia olen alun alkaenkin alkanut tekemään. Musiikin, ystävyyden, yhteisöllisyyden ja etenkin ihmisten takia. Kun kuuntelin ratin takana istuessani huonoakin huonompia juttuja bändin vuosien varrelta ja mietin, että tuossa nuo perkele edelleen ovat ja näistä päivistään nauttivat, tajusin itsekin pitkästä aikaa, että ilon kauttahan nämä hommat on aina otettava.

Lauantaina iltapäivällä yksi hetki oikeastaan nivoi yhteen tämän koko ajatuksen.

Kun makasimme keikkapaikan tiloissa puolikoomassa odottelemassa tuntien kulumista siihen, että päästäisiin hommiin, Ratfacen laulaja Turo viihdytti itseään laulamalla karaokea karaokelaitteella joka ei ollut päällä. Eli käytännössä lukemalla ja huutamalla ruudulle ilmestyviä sanoja ilman minkäänlaista aavistustakaan biisin oikeasta melodiasta. Sitä katsellessa ja Cheek- ja Ihanaa leijonat ihanaa –versioinneille nauraessa ymmärsin että se on siinä se juttu. Nauttia niistä pienistä hetkistä, mitä tässä matkalla mennään, tehdä niistä merkityksellisiä.

Joku kysyi siinä samalla Turolta, että koska tätä on viimeksi vituttanut.

”Seitsemän vuotta sitten”, hän vastasi ja jatkoi laulamista.