Soberismia

Viimeiset pari päivää ovat taas olleet lähinnä silkkaa parhautta. Olin viikonlopun poikani kanssa, lauantaina oli ystävien syysjuhlat ja eilinen meni leppoisassa isä-poika –hengessä jalkapalloa pelaten, skeitaten, potkulautaillen ja puistoissa istuskellen auringon paistaessa. Illan makasimme viltin alla, katsoimme elokuvaa ja söimme suklaata. Hyvää asiaa toisen perään.

Ne ovat tällaiset päivät, jotka palauttavat uskoa tähän kaikkeen. Ja etenkin itseeni. Koska se on ollut viimeaikoina taas kateissa. Ja se on pahinta. Se, kun alkaa epäilemään itseään.

Olen puntaroinut viime aikoina itsessäni kaikkea maan ja taivaan välillä ja asia toisensa jälkeen on pään sisällä muuttunut epävarmaksi. Olen alkanut spekuloimaan tekemisilläni ja jotenkin onnistunut taas kääntämään itseni itseäni vastaan, epäilemään vähän kaikkea. Ja samalla kun alkaa epäilemään itseään, alkaa epäilemään kaikkia muitakin. Joten sen lisäksi, että olen viime viikkoina ollut  koko ajan itse itseäni vastaan, olen myös ollut täysin varma, että niin muuten ovat kaikki muutkin. Ja kun kaikki on sinua vastaan, käyt puolustautumaan, jolloin lakkaat toimimasta.

Siksi tämän kaltaiset viikonloput ovat sitä parasta lääkettä sen huomaamiseen, että on väärässä. Että kyllä minä tämän kaiken vielä hanskaan. Kappas, poikanikin rakastaa minua edelleen. Ehkä ystävätkin.

Olen myös päässyt jonkinlaisen alkulähteen äärelle siinä mistä tämänhetkinen tilani johtuu. Tajusin, että stressinsietokykyni on täysi nolla. Ellei jopa miinuksella. Ja kun viimeaikoina on stressitasot olleet nousussa johtuen kaikesta sydänsurujen ja työasioiden välillä, minulla tuntuu loppuvan paukut. Tuntuu, että ahdistus tulee rinnasta läpi ja sydämentahdistinkin olisi ehkä paikallaan.

Ihmettelin, että miksi? Mihin se paineen alla olemisen kyky on hävinnyt, mikä minulla ennen on ollut?

Kunnes ymmärsin, että eihän ole. Ei sitä ole koskaan ollut. Miinuksen puolella se on mennyt aina.

Jos nyt miettii vaikka viimeisen kuuden vuoden kaarella miten olen paineita ja stressiä hoitanut, niin, eh, joo, morjens vaan. Ensin olin masentunut. Sitten söin lääkkeitä. Kun ne eivät riittäneet, otin avuksi viinan. Siihen meni sellaiset viisi vuotta. Sitten lopetin juomisen, jonka voimaannuttamana menin tavallaan toiseen ääripäähän, vedin energiat huippuunsa siitä heräämisestä, minkä absolutistiksi ryhtyminen aiheutti.

Sittemmin olen päässyt irti myös lääkkeistä ja selvistelyn alkuhuumakin on hiipunut, eli nyt pitäisi sitten elää jotakuinkin normaalisti. Mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakaan. Pohdimme terapeuttini kanssa juuri viime viikolla sitä, että nyt oikeastaan ensi kertaa joudun opettelemaan elämään. Ilman apukeinoja, ilman sitä ensimmäisen selvin päin ollun vuoden huumaa, ilman mitään. Ihan vain itsessäni, itseni kanssa.

Ja nyt joudun myös ensimmäistä kertaa opettelemaan tilanteita, kuten stressi, paine ja ongelmat ilman, että tukena on jotain muuta kuin minä itse.

Se ei toki ole ihan helppoa mutta sen nyt kuitenkin aion tehdä, koska vaihtoehtojakaan ei ole. Tai no, on, ainahan voin vaikka alkaa juomaan uudelleen ja lääkkeitäkin on muuten kaapissa. Mutta jos nyt ei kuitenkaan. Jos vaikka nyt kohtaisi nämä asiat, opettelisi ne ja oppisi ehkä vähän itsestään siinä samalla.

Eli oikeastaan voisi kuitenkin sanoa, että se paineen alla olemisen kyky, jonka katoamista vielä viime viikolla ihmettelin, onkin oikeastaan parantunut. Jos se ennen oli miinuksella, nyt se on nollassa. Ehkä se tämän syksyn jälkeen on sitten jo plussalla!

Ensimmäinen askel oli se, että kiipesin eilen puuhun ja leikin koala-karhua poikani kanssa.