maanantai 9. syyskuuta 2013


Vaikka nyt ei ulkona ihan juuri siltä tunnukaan, syksy on saapunut kaupunkiin. Kaukana ovat  jo ne villit kesäyöt ja festivaalien sykkeet, kun piti pää kolmantena jalkana sekoilla viikonloput menemään ilman, että aurinko ehti laskea silmistä. Nyt on aikaa rauhoittua ja vetää vilttiä päälle.

Tai sitten ei.

Syksy on musiikkialalla pahinta aikaa. Ainakin, jos on alkoholiongelmainen nuori mies. Syksyllä nimittäin levy-yhtiöt ja muut sidosryhmät heräävät taas eloon kesän hiljaisuuden jälkeen. Ne julkaisevat levyjä, pitävät syyspäiviä, kick-offeja, julkkaribileitä, esittelytilaisuuksia. Ovat tyytyväisiä, kun kaikki ovat vihdoin taas kaupungissa ja aloillaan ja voivat lähteä arkena ulos ryyp... anteeksi, tutustumaan uuteen tarjontaan. Ja kun levyt on saatu julkaistua, onkin taas keikkamyyjien vuoro hieroa käsiään yhteen, kun nuo juuri uudet tuotoksensa ulostaneet artistit lähtevät kiertueelle. Ja taas kutsutaan väki baariin ja keikoille. Loppuhuipentumana, ennen marraskuussa alkavaa pikkujoulukautta siis, lokakuun lopulla häämöttää vielä Musiikki & media, jolloin koko Suomen musiikkiala kokoontuu Tampereen hotelli Ilveksen aulabaariin tarjoamaan toisilleen juomia. Jotka sitten maksetaan takaisin pikkujouluissa kuukauden päästä.

Olen pelkästään tänään saanut kutsun kolmiin eri bileisiin, joissa kissoille annetaan nimiä. On levyjulkkareita, 30-vuotisjuhlia ja artistilanseerauksia.

”Tarjolla juotavaa ja pientä purtavaa.”

Eli drinkkilippuja ja sipsejä. Parhaassa tapauksessa open bar.

Oi sitä juhlaa, kun jossain oli open bar. Sai tiputella siideriä niin paljon kuin jaksoi, eikä tarvinnut käydä koko ajan nykimässä jonkun tiedottajan hihaa, että ”shaishinks mä pari drinkhiliphua lishää, lupaan mainoshtaa tota artisthia. Mikhä shen nimi muuten oli?”

”By the way, which one’s Pink?”, kuten Pink Floydin Have a Cigar sanoo.

Tähän kaikkeen minä osittain tuhouduin. Kun tarjolla oli koko ajan tekosyy paeta normaalia arkea, tavallista tiistai-iltaa, oli helppo verhota ongelmiaan sen taakse, että ”mun nyt täytyy mennä”. Uskottelin pitkään itselleni, että minua ei ole ja minä unohdun, jos jätän väliin yhdetkin kissanristiäiset. Että työt loppuu siihen. Uskottelin myös, että aina on pakko juoda. Aina. Joka kerta.

Samaan aikaan sairastuin masennukseen, joka poltti kynttilää toisesta päästä.  Oli huono olla, kotona ei viihtynyt, kappas, bileet ja viinaa, no mikä jottei! Oli helppo unohtaa paha olo Bäkkäribaarin tiskille, koska sieltä sai musiikkialan kuka-kukin-on puoleen hintaan lakushottinsa. Ja aamullakaan ei haitannut olla väsynyt, nuhjuinen ja krapulainen töissä, koska olivathan kaikki muutkin. Tai jos eivät olleet, niin ainakin hyväksyivät krapulasi, koska olithan ollut ”verkostoitumassa”. "Töissä".

Kaikki tämä yhdistettynä siihen, että olin jo luovuttanut itseni kanssa, johti aika hyvään syöksykierteeseen, jota en edes huomannut vasta kuin lopetettuani juomisen. Silloin vasta tajusin, kuinka paljon olinkaan juonut. Ja mitä sillä juomisellani hakenut. Ei siinä ollut enää kyse töistä. Siinä ole kyse pakomatkasta. Pakenin itseäni.

Nyt katson noita tänään meiliin saapuneita kutsuja. Yhteen menen oikein mielelläni, toiseen ehkä ja kolmas ei oikeastaan kiinnosta. Menen, jos menen. Tuskin kuitenkaan. Lähden ehkä silloin poikani kanssa heittelemään kiviä mereen. Tai katson Avaran luonnon.


Aikanaan kuulemma TKK:lla oli sanonta, että teekkari ei ole teekkari ennen kuin se ymmärtää, että kaikkea ilmaista viinaa ei ole pakko juoda.

Minusta ei olisi koskaan tullut teekkaria.

1 kommentti:

  1. Miten niin ei olisi tullut? Sinähän oot ollut teekkari jo vuoden! :)

    VastaaPoista