Soberismia

Se on huimaa, miten omat ajatukset voivatkaan muuttua erinäisten asioiden äärellä ja kuinka joistain asioista, joilla ei aiemmin ole ollut itselle oikeastaan minkäänlaista merkitystä, voi tulla tärkeitä.

Olen aina ollut omassa kehossani melko tyytyväinen. Lähinnä siksi, etten ole välittänyt siitä, se on ollut minulle merkityksetön. Ja se taas on johtunut siitä, että pitkään pidin sitä itseäni menetettynä tapauksena. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, olen aina ollut vähintäänkin hieman pyylevä. En varsinaisesti lihava mutta aika kaukana laihastakin. Sellainen muumimainen. Paino oli vuosia asettunut mukavaan lepoasentoon johonkin siihen sadan kilon paikkeille ja vaikka kuinka välillä sain jonkun näennäisen jumppakärpäsen pistoksen ja yritin liikkua, ei muutoksia ulkonäössä oikeastaan tapahtunut. Ehkä kilo sinne, toinen tänne, ei sen ihmeempää. Posket pullottivat siltikin, eikä mitenkään söpösti. Eikä sinänsä ihme. Muutama satunainen liikahdus samalla, kun ruokavalio koostui lähinnä siideristä ja yökebabista, ei kauheasti asiaani auttanut.

Lopetettuani juomisen olen laihtunut noin 20 kiloa. Vähän yllättäen jopa. Koska se ei ollut asia, mitä millään tasolla edes ajattelin siinä vaiheessa, kun korkin suljin. Kuten sanoin, olin pitänyt itseäni jo menetettynä tapauksena ja olin tottunut olemaan ”Keikkaläski”, mikä oli sympaattinen lempinimeni. Enkä siis ollut ajatellutkaan, että juomisen lopettaminen vaikuttaa myös kehoon samaan tapaan kuin mieleen. Parantaen.

En kiinnittänyt kilojen karisemiseen huomiota oikeastaan vielä siinäkään vaiheessa, kun niistä ensimmäiset kymmenen olivat menneet. Keskittymiseni oli edelleen mielenterveydessä ja sen korjaamisessa. Se oli ulkopuoliset ihmiset, jotka alkoivat aiheesta huomauttelemaan. Että vau, sinähän se olet laihtunut. Meni monta kuukautta, että ymmärsin tilanteen itsekin. Lähinnä siitä, että vaatteet alkoivat jäämään isoiksi. Vyötärö karkasi ja piti lähteä farkkukaupoille kun tuumat olivat tippuneet 34:stä 31:een.

Aloin kyllä myös liikkumaan enemmän viinanjuonnin päätyttyä. Mutta se oli minulle tapa tuulettaa mieltä, ei niinkään mikään laihdutussuunnitelma. Välillä vain oli pakko päästä ulos sateeseen kävelemään.

Jossain vaiheessa, kun pahimmat demonit oli viime talvena pikkuhiljaa voitettu, aloin kiinnittää myös fyysiseen itseeni enemmän huomiota. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Koska huomasin, kuinka salakavalasti hyvä mieli ruokkii hyvää kehoa ja keho mieltä. Kuinka pohjamudasta nostettu itsetuntoni sai aina vähän lisää bensaa siitä, kun joku sanoi minun näyttävän hyvältä. Ja kun viimein aloin huomaamaan sen itsekin.

Se oli se tärkein. Ymmärtää se itsekin.

Samalla tietenkin myös olo alkoi olla parempi, kevyempi, voimakkaampi ja kaikin puolin ketterämpi, kun tuosta kyljistä oli veistetty kaksi telamiinaa irti. Ja kun on parempi olo, tekee mieli liikkua lisää, koska jaksaa. Ja niin kuin kaikessa, onnistuminen ruokkii lisää onnistumisia ja hyvää oloa. Niin sanottu positiivinen oravanpyörä.

Tänään huomaan kiinnittäväni huomiota kehooni aivan uudella tavalla. Eri tavalla. Kuuntelen sitä, opettelen sitä, käytän sitä ja pidän sitä kunnossa. Enkä pelkästään urheilemalla, vaan ihan kaikin tavoin. Mietin syömisiäni, katson peilikuvaani, lepään tarvittavat määrät, yritän pitää ihoani kunnossa.

Jonkinlainen lakipiste varmaan saavutettiin muutama viikko sitten, kun ostin kosteusvoidetta. Siis minä. Rasvaa. Ei helvetti. Minähän vihaan rasvaa! Entinen minäni olisi kivittänyt minut kuoppaan ja haukkunut neidiksi.

Mutta kun se tuntuu niin mukavalta kun menee nukkumaan.

Viime vuoden aikana olen oppinut rakastamaan itseäni ihan vilpittömästi, sellaisena kuin olen, hyväksyen omat heikkouteni. Yksi niistä on aina ollut tämä keho, jonka sisään minut on laitettu, mutta ei enää. Nyt kun katson peiliin, olen sitä mieltä, että jos olisin miehiin päin, kyllä minä itseäni voisin duunailla. Että kyllä minä hyvältä näytän. Sanon sen myös usein ääneen itselleni.

”Huomenta. Näytät hyvältä.”

Suosittelen kokeilemaan, se tekee hyvää.