Soberismia

Voi että kuinka minä haaveilin jossain vaiheessa uudesta alusta jossain kaukana täältä.

Haaveilin siitä, kuinka voisin jättää kaiken taakseni, lähteä pois ja syntyä uudelleen jossain muualla. Suunnittelin pakomatkaa New Yorkiin, missä olisin voinut kadota miljoonien outolintujen ihmismassaan, tai Färsaarille, missä näin itseni istumassa jonkun ränsistyneen vanhan viikinkitalon pihassa tuijottamassa Pohjois-Atlanttia viinipullo kädessäni.

Oikeastaan ainoa asia, joka minut täällä ja tässä piti, oli lapseni, koska en voisi kuvitellakaan olevani kaukana hänestä. Jo viikon ulkomaamatkat saivat verisen ikävän aikaiseksi. Saavat edelleen.

Mutta haave siitä, että voisi jättää ihan kaiken ja kaikki taakseen oli jossain vaiheessa todella vahva. Halusin pois kotoa. Halusin pois Suomesta. Halusin pois näistä kuvioista, kaikista ihmisistä, siitä hiljalleen alkoholisoituvasta  plösöstä, joka minusta oli tullut. Ajattelin, että se olisi ainoa tapa uudistua, löytää itsensä ja elää taas onnellisena. Kaukana täältä.

Pakomatkahan se olisi ollut, naiivi ajatus siitä, että jossain muualla olisin jotain muuta. Ihan yhtä masentunut minä olisin jossain kaukana ollut. Viina siellä tosin olisi ollut todennäköisesti halvempaa, juominen ei siis ehkä olisi ajanut minua konkurssiin, ainakaan yhtä nopeasti. Mutta saman alkoholisoituneen plösön kanssa minä olisin sitä Atlanttia tuijottanut, New York varmaan olisi tuhonnut minut lopullisesti.

Kun nyt istun tässä Pikku Kakkosen äärellä katsomassa Dinojunan ”Dinosauruksen kakka” –nimistä jaksoa poikani kanssa, en voi välttyä ajatukselta, että onneksi. Onneksi en paennut silloin joskus.

Lopetin juomisen vuosi sitten. Sen seurauksena olen päässyt masennukseni niskan päälle, onnistunut lopettamaan lääkkeiden käytön kokonaan, löytänyt sisältäni ihmisen ja samalla, kuin vahingossa, vyötäröltäkin on hävinnyt kahden telamiinan verran painoa. Voiko enempää uutta alkua ihminen kuvitellakaan?

Se löytyikin vaivihkaa tältä samalta sohvalta, jolta pakoa joskus suunnittelin. Muistan maanneeni tässä noin vuosi sitten miettien, että pystynkö minä tähän oikeasti. Pystynkö minä muka lopettamaan viinanjuonnin. Nimesin silloin tämän blogin ”soberismiksi”, koska "absolutismi” kuulosti liian pelottavalta sanalta. Ja asialta. Varasin tuon nimen kautta itselleni ikään kuin takaportin, ettei kukaan voisi sanoa jatkaessani juomista, että ”sunhan piti olla absolutisti, nännännää”. Jos nyt asiaa mietin, absolutistihan minä kai olen. Ja ihan ylpeä sellainen.

Jos olisin ottanut uuden alun, ensimmäisen menolipun New Yorkiin, tuskin olisin. Toki, voisinhan minä olla jotain ihan muutakin kuin masennuspotilas kännissä, eihän sitä tiedä. Vaikka menestynyt trendikäs start-up –yrittäjä Williamsburgissa. Tai East Villagen stand-up –kuningas. Tai sitten vain menestyksestä haaveileva miesstrippari, joka ”tekee tätä vain väliaikaisesti ennen seuraavaa koe-esiintymistä”.

Mutta ei sitä voi ajatella. Siis sitä mitä minä voisin olla. Eihän sillä ole mitään väliä. Vain sillä on väliä mitä olen.

Vuosi sitten minä halusin olla absolutisti, mutten uskaltanut sanoa sitä ääneen.

Nyt olen ja ylpeä siitä.

Se, jos joku, on ollut uusi alku. En tarvinnut siihen matkalippua.