Soberismia

Takapakki.

Sana, joka sai minut itkemään terapiassa tänään. En ole aiemmin itkenyt siellä.

Outoa, eikö?

Kun sain sen sanottua, murruin. Nyt vähän tärisen edelleen, joskin olo on vähän helpottuneempi kuin aiemmin tänään. Tai eilen. Tai viime viikolla.

Minulla on tällä hetkellä todella huono olo. Henkisesti ja sen myötä myös fyysisesti. Mutta kun sain sanottua ääneen, että olen ottamassa pahasti takapakkia, olo vähän helpotti. Koska, kuten aina, kun sen sanoo ääneen, sen vähän kuin tunnustaa. Myös itselleen.

Huomasin tämän alkaneen jo pari viikkoa sitten. Aloin hiljalleen rakentamaan taas muuria, jotta tämä olo ei tulisi. Ahdistus alkoi hiljalleen painaa rintaa, ajatukset eivät olleet enää niin kirkkaita. Viime viikolla olo paheni ja tämä viikko onkin sitten ollut jo aikamoista taistoa. En suostu sanomaan, että masennus palaisi, itse asiassa juuri sovimme terapeuttini kanssa, että niin ei perkele tule käymään, mutta pelkkä takapakki on jo puoli masennusta. Ja masennus on siitä pelottava sairaus, että se uusiutuu niin kovin helposti. Se on krooninen. Ja pelko sen uusiutumisesta ruokkii juuri sitä itseään, masennuksen uusiutumista. Suhteellisen ärsyttävä paradoksi.

Nyt olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa en voi turvautua en lääkkeisiin enkä viinaan, kun askelet alkavat kulkea taaksepäin.  Voin vain turvautua omaan päähäni, joka tällä hetkellä vetelee ikävä kyllä aikamoista slalomia tunteiden aallonharjalla.

Syitä siihen miksi juuri nyt tuntuu siltä, että hissi vetää lähinnä alaspäin on monia mutta ei yhtään. Ei ole mitään järjellistä syytä tähän oloon. Tai siis on, montakin, mutta luulin että tällä pääkopalla olisin jo pystynyt näitä juttuja kampittelemaan ja torjumaan niin, että kyseessä olisi vain muutama arkipäiväinen vastoinkäyminen eikä jotain, joka tällä hetkellä saa minut melkein oksentamaan huonosta olosta.

Pahinta näissä oloissa on se, että ne lamaannuttavat. Juuri kun pitäisi käydä taistoon, ne lamaannuttavat. Ihan kun en saisi mitään aikaan. Pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tuota ja samalla pää huutaa, ettei pysty. Mikä taas on omiaan pahentamaan sitä oloa, kun kaikki tapahtuva kertyy ja eskaloituu koko ajan. Ns. vittumainen oravanpyörä.

Mutta sen tiedän että nyt ei pidä paeta. Ei lääkitykseen. Ei viinaan. Ei minnekään. Muutama viikko sitten kirjoittelin siitä, kuinka niin kovasti aikanaan halusin jättää kaiken, aloittaa alusta jossain muualla mutta kuinka se, jos joku, olisi ollut vain itsensä huijaamista. Totta puhuen en silti mitään tekisi niin mielelläni juuri nyt kuin lähtisi pois, jättäisi kaiken ja pakenisi. Ai että kun maistuisi New York nyt. Tai pari lakushottia Majavassa. Ai että.

Mutta kun ei.

Istuin terapiassa nenäliina kädessä ja terapeuttini sanoi, että nyt on hetki pysähtyä. Vetää henkeä ja todeta, että ei tässä mitään hätää. Että pystyn tähän, tiedän että olen vahvempi kuin koskaan ennen enkä anna sen masennuksen tulla. Niin ajattelin nyt tehdä. Koska hassuinta tässä on se, että tiedän sen. Tiedän, että pystyn tämän nyt kampeamaan tästä vaikka oma mieli yrittää vängätä vastaan. Oikeastaan jo se osoittaa, että olen oikeassa. Se että tiedän.

Siispä nyt pysähdyn hetkeksi.

Ja katson Pikku kakkosen rauhassa loppuun poikani kanssa.