Soberismia

Parin päivän päästä tulee ensimmäinen vuoteni täyteen selvinpäin. Edelleen, ja ehkä juuri siksi, vuoden takaiset asiat ovat pyörineet kovasti päässä viime päivät. Ja oikeastaan koko kulunut vuosi, joka on, samalla kun se on tuntunut ikuisuudelta, loppujen lopuksi sujahtanut kuin hetkessä.

Olen jollain tapaa yrittänyt summailla tätä ensimmäistä vuotta kasaan, ottaa niin sanotun välitarkistuksen tähän kohtaa matkaa. Ensinnäkin muistaakseni mistä olen tulossa ja ehkä vähän määrittääkseni myös mihin olen menossa.

Luin kaikki kirjoitukseni eilen, koko blogin alusta loppuun. Tunneskaala on heitellyt sekä näitä kirjoittaessa, että myös nyt näitä lukiessa aikalailla laidasta toiseen. On ollut hyviä päiviä, myös aika paljon huonoja. Huomaan konkreettisia asioita, joista olen syksyllä kirjoittanut ja jotka ovat myöhemmin toteutuneet, huomaan tunnetiloja jotka ovat tasaantuneet ja huomaan asioita, joista ajattelen täysin toisin nyt kuin silloin.  Olen tullut pitkän matkan ja vaikka sen itse sanonkin, olen tullut sen hyvin. Aika lailla erilainen ihminen oli se, joka Soberismia-blogin aloitti syyskuussa 2012 juuri juomisen lopetettuaan, kuin se, joka nyt nenäänsä tässä sohvalla kaivaa.

Tätä blogia on luettu yli 165 000 kertaa, mikä on huikea määrä. Alkuperäinen ajatukseni itselleni kirjoittamisesta pätee edelleen, tämän blogin ylläpitäminen on ollut parasta terapiaa terapian ohella ja yksi isoimpia apuja päätöksessäni pysymiseen. Mutta se, että 165 000 kertaa joku muu on avannut näitä tekstejä ja ehkä saanut niistä jotain, vain vahvistaa oloani siitä, että olen tehnyt jotain oikein. Ja hyvin. Ja se on juuri tämänlaiset vahvistukset, mitä toipuva masennuspotilas tarvitsee ja kaipaa, koska niistä saa voimaa taas jatkaa eteenpäin.

Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon asioita, ettei niitä voi, eikä kannatakaan, tässä alkaa käymään liiaksi läpi, teen sitä joka tapauksessani jo pääni sisällä. Ja lukeehan se kaikki näissä teksteissäkin. Mutta jos nyt kuitenkin muutaman asian nostan tässä, mistä eniten olen ylpeä, se sallittakoon.

Fyysisesti parhaalta tuntuu luonnollisesti se, että vyötäröltä on kadonnut liki 20 kiloa plösöä ja se, että olen päässyt masennuslääkkeistä vihdoin eroon. Kumpikaan ei olisi tapahtunut pullo suussa ja kummankin vaikutus on myös henkisesti suuri.

Henkisen puolen voittoja onkin sitten monia, mutta ehkä sen ymmärtäminen, että olen vain ihminen, on ollut avartavinta. Olen tunnistanut omia heikkouksiani, antautunut niille ja opetellut niistä ja siitä on tullut kaikista suurin vahvuuteni. Olen oppinut itsestäni enemmän, kuin edeltävinä vuosina yhteensä, olen tutustunut aivan uuteen ihmiseen.

Ja mikä tärkeintä, olen vihdoin antanut itselleni anteeksi.

Viimeisen vuoden aikana olen tehnyt paljon. Olen telttaillut Färsaarilla, skeitannut New Yorkissa, tanssinut Gangnam Stylea Saksassa, nähnyt Bad Religionin  kaksi kertaa ja NOFX:n ensimmäistä kertaa. Olen käynyt 47:ssä eri baarissa juomassa kahvit (kyllä, olen laskenut), laulanut karaokessa Rapper’s Delightin 14 minuuttisen version ja juonut kaikki Majava baarin kahvit. Olen myös välttänyt konkurssin ja saanut halauksen Anneke Van Giersbergeniltä. Kaikki sellaisia asioita, jotka olisi jääneet tekemättä, saamatta ja kokematta, jos olisin jatkanut vanhoilla raiteillani.

Kaiken kaikkiaan voisi koko vuoden tiivistää siihen yksinkertaiseen faktaan, että olen paljon parempi ihminen, sekä itselleni että muille, kun en juo enää. Nyt olen minä. Ja minä olen hyvä tyyppi.

Ei omakehu haise. Se tuoksuu Hugo Redille, jota juuri ostin lisää, koska sitä on kulunut vuodessa paljon.