Vaikka nyt ei ulkona ihan
juuri siltä tunnukaan, syksy on saapunut kaupunkiin. Kaukana ovat jo ne villit kesäyöt ja festivaalien
sykkeet, kun piti pää kolmantena jalkana sekoilla viikonloput menemään ilman,
että aurinko ehti laskea silmistä. Nyt on aikaa rauhoittua ja vetää vilttiä
päälle.
Tai sitten ei.
Syksy on musiikkialalla
pahinta aikaa. Ainakin, jos on alkoholiongelmainen nuori mies. Syksyllä
nimittäin levy-yhtiöt ja muut sidosryhmät heräävät taas eloon kesän
hiljaisuuden jälkeen. Ne julkaisevat levyjä, pitävät syyspäiviä, kick-offeja,
julkkaribileitä, esittelytilaisuuksia. Ovat tyytyväisiä, kun kaikki ovat
vihdoin taas kaupungissa ja aloillaan ja voivat lähteä arkena ulos ryyp...
anteeksi, tutustumaan uuteen tarjontaan. Ja kun levyt on saatu julkaistua,
onkin taas keikkamyyjien vuoro hieroa käsiään yhteen, kun nuo juuri uudet tuotoksensa ulostaneet artistit lähtevät kiertueelle. Ja taas kutsutaan väki baariin ja
keikoille. Loppuhuipentumana, ennen marraskuussa alkavaa pikkujoulukautta siis,
lokakuun lopulla häämöttää vielä Musiikki & media, jolloin koko Suomen
musiikkiala kokoontuu Tampereen hotelli Ilveksen aulabaariin tarjoamaan
toisilleen juomia. Jotka sitten maksetaan takaisin pikkujouluissa kuukauden
päästä.
Olen pelkästään tänään
saanut kutsun kolmiin eri bileisiin, joissa kissoille annetaan nimiä. On
levyjulkkareita, 30-vuotisjuhlia ja artistilanseerauksia.
”Tarjolla juotavaa ja pientä
purtavaa.”
Eli drinkkilippuja ja
sipsejä. Parhaassa tapauksessa open bar.
Oi sitä juhlaa, kun jossain
oli open bar. Sai tiputella siideriä niin paljon kuin jaksoi, eikä tarvinnut
käydä koko ajan nykimässä jonkun tiedottajan hihaa, että ”shaishinks mä pari
drinkhiliphua lishää, lupaan mainoshtaa tota artisthia. Mikhä shen nimi muuten
oli?”
”By the way, which one’s
Pink?”, kuten Pink Floydin Have a Cigar sanoo.
Tähän kaikkeen minä osittain
tuhouduin. Kun tarjolla oli koko ajan tekosyy paeta normaalia arkea, tavallista
tiistai-iltaa, oli helppo verhota ongelmiaan sen taakse, että ”mun nyt täytyy
mennä”. Uskottelin pitkään itselleni, että minua ei ole ja minä unohdun, jos
jätän väliin yhdetkin kissanristiäiset. Että työt loppuu siihen. Uskottelin
myös, että aina on pakko juoda. Aina. Joka kerta.
Samaan aikaan sairastuin
masennukseen, joka poltti kynttilää toisesta päästä. Oli huono olla, kotona ei viihtynyt, kappas, bileet ja
viinaa, no mikä jottei! Oli helppo unohtaa paha olo Bäkkäribaarin tiskille, koska
sieltä sai musiikkialan kuka-kukin-on puoleen hintaan lakushottinsa. Ja aamullakaan
ei haitannut olla väsynyt, nuhjuinen ja krapulainen töissä, koska olivathan kaikki muutkin. Tai jos eivät olleet, niin ainakin hyväksyivät krapulasi, koska
olithan ollut ”verkostoitumassa”. "Töissä".
Kaikki tämä yhdistettynä
siihen, että olin jo luovuttanut itseni kanssa, johti aika hyvään
syöksykierteeseen, jota en edes huomannut vasta kuin lopetettuani juomisen.
Silloin vasta tajusin, kuinka paljon olinkaan juonut. Ja mitä sillä
juomisellani hakenut. Ei siinä ollut enää kyse töistä. Siinä ole kyse
pakomatkasta. Pakenin itseäni.
Nyt katson noita tänään
meiliin saapuneita kutsuja. Yhteen menen oikein mielelläni, toiseen ehkä ja
kolmas ei oikeastaan kiinnosta. Menen, jos menen. Tuskin kuitenkaan. Lähden
ehkä silloin poikani kanssa heittelemään kiviä mereen. Tai katson Avaran
luonnon.
Aikanaan kuulemma TKK:lla
oli sanonta, että teekkari ei ole teekkari ennen kuin se ymmärtää, että kaikkea
ilmaista viinaa ei ole pakko juoda.
Minusta ei olisi koskaan
tullut teekkaria.
Miten niin ei olisi tullut? Sinähän oot ollut teekkari jo vuoden! :)
VastaaPoista