Soberismia

Seisoin lauantai-iltana vähän kahdeksan jälkeen Narinkkatorilla Kampissa. Olin juuri astellut ulos ravintola Circuksesta, missä illalla esiintyisi Children of Bodom. Olin ollut paikalla vain noin puoli tuntia, lähinnä siksi, että halusin nähdä lämppärinä soittaneen Lost Societyn nuoruuden vimman. Ja ai että muuten mitä vimmaa olikin! Kauhian hyvälle tuulelle tulin.

Lost Societyn keikan päätyttyä kävelin vaatesäilytykseen, otin takkini ja lähdin pois. Minun bileeni loppuivat siihen. Narinkkatorilla tupakkaa sytytellessäni havahduin siihen, ett olen alkanut erakoitua.

Aiemmin illalla olin ollut kaverin synttäreillä ja Circuskin oli täynnä tuttuja. Edessä olisi ollut pitkästä aikaa iltamat, jolloin kerrankin olisi kauhea määrä kavereita ollut saman katon alla ja varmasti hauskat bileet. Ja minä lähdin kotiin kello kahdeksan.

En vielä tiedä onko tämä hyvä juttu vai ei.

Huomaan selkeästi olevani jossain välitilassa koko olemiseni kanssa. Olen vihdoin oppinut nauttimaan itsestäni ja omasta seurastani, enkä tarvitse ketään viereeni. Mutta onko sen hinta sitten se, että en enää viihdy muussa seurassa? Lauantaina oli mukava kyllä nähdä kaikkia ihmisiä, mutta samalla koko ajan sisällä kyti sellainen olo, että olisin mieluummin jo yksin kotona verkkarit jalassa. Ja kun lopulta päätin seurata tuota oloa, tuntui, että joku paino harteilta lähti jo siinä Kampin keskuksen pihassa tupakkaa sytytellessä. Mikä paino? En tiedä.

Tottahan toki edelleenkin baareissa käyminen, vaikka siihen tilanteeseen onkin tottunut, tuntuu välillä kuin olisi impotentti orgioissa. Kaikki muut voivat tehdä jotain mikä siinä ulottuvilla koko ajan leijuu mutta joka itseltä on silti saavuttamattomissa. Enkä usko, että tulen enää koskaan olemaan täysin kuin kala vedessä noissa illanvietoissa. Ei minun ehkä tarvitsekaan. Mutta juuri se aiheuttaa itsessä olon, että olisin jossain muualla mieluummin.

Rakastan nykyään yksinoloa. Oma rauha, omassa kodissa, ei ketään missään. Jos aiemmin masennuspäissäni en kestänyt hetkeäkään itsekseni ja lähdin baariin, nyt elän täysin tuon ajan vastakohtaa. Mikä toki on ihan positiivista. Mieluummin maailman tylsin sanaristikkohiiri sohvalla, kun masentunut baarijuoppo. Mutta joskus jonkinlainen välitilakin olisi ihan kivaa. Pitäisiköhän lähteä verkkareissa baariin makoilemaan?

Erakoitumiseni ehkä surullisin, joskin myös luonnollisin seuraus on se, että huomaan monen ystävän kaikkoavan. Sen oikein tuntee sen kasvavan etäisyyden mikä monien ennen niin parhaiden kaverieni kanssa tulee. Syyllisiä siihen ei tietenkään ole, kaikki seuraavat sitä omaa polkuaan ja kun tietoisesti olen polkuni muuttanut, muuttuu yhteinen kurssikin. Mutta kyllä se vällillä pahalta tuntuu. Tuntuu siltä, että parantamalla itseäni menetän ystäviä, vaikka ajattelin että se menisi toisin päin. Samalla myös huomaan kaipaavani enemmän ja enemmän niitä kaikista vanhimpia kavereitani, ystäviä jotka ovat aina olleet. Ehkä jotenkin alitajunnassani ajattelen, että he ymmärtävät minua parhaiten, he ovat kuitenkin tunteneet minut jo silloin, kun ongelmia ei vielä ollut.

Lähdettyäni lauantaina Kampista ajoinkin ensin parhaan ystäväni luo Ruoholahteen, sellaisen jonka olen tuntenut ikuisuuden. Tuntui siltä, että haluan hetken olla omieni seurassa ennen kotisohvalle siirtymistä. Ja se Circus ja kolmen bändin hevi-iltama vain ei tuntunut enää omalta. Ainakaan juuri sillä hetkellä.

Kotiin päästyäni makasin yöhön asti sohvalla viltin alla muiden todennäköisesti jatkaessa keikan jälkeen vielä baariin ja toiseen baariin ja kolmanteen baariin ja jatkoille. Samalla kun nautin omasta olostani, rauhasta, hiljaisuudesta ja itsestäni, mietin, että niilläkin on varmasti mukavampaa siellä ilman minua. Ja että se on ihan oolrait, näin tämän varmaan pitikin mennä.