Muutaman kuukauden
jaagaamisen jälkeen tein eilen illalla päätöksen. Liityin ensikertalaisten
retkikuntaan, joka aikoo kiivetä ensi kesänä Mt. Elbrusille, Euroopan
korkeimmalle vuorelle, 5642:een metriin.
Siis minä.
Aion kiivetä. Vuorelle.
Sillä sekunnila, kun
päätöksen tein, minut valtasi samalla sekä pieni pelko, että valtava innostus.
Koska tämä on luultavasti älyttömintä mitä olen koskaan tehnyt. Jos jotain voin
kutsua haasteeksi, tätä.
Ahmin loppuillan juttuja
Elbrusista ja nukkuminen oli vaikeaa. Mielessä pyöri kaikki mahdollinen huipun valloituksesta
vuoristotautiin, aivoödeemaan ja kuolemaan.
On kuitenkin muutama selkeä syy, miksi
päätin lähteä tähän hulluuteen mukaan.
Niistä suurin on itseni
voittaminen ja ylittäminen.
Vuosi sitten lopetettuani juomisen pidin sitä
suurimpana kohtaamanani haasteena. Mitä se monella tapaa olikin. Ja ajattelin
koko matkan viime viikolla ohittamaani vuoden merkkipaalua, joka oli
jonkinlainen henkinen raja siihen, että ihan oikeasti tiedän tähän pystyväni.
Kun sitten vuosi tuli täyteen, olo oli voittamaton.
Samalla kuitenkin kun se
ensimmäinen voitto oli suoritettu, tiesin tarvitsevani lisää. Sen seuraavan
päänahan. Voittaminen ruokkii voittamista, sitä tulee ahneeksi.
Minulla oli pöydällä tarjous
lähteä kapuamaan Elbrusille. Se oli ollut siinä pari kuukautta.
Olin ajatellut ettei minusta
ole siihen. Ei minulla fysiikka riitä enkä minä mikään vuorikiipeilijä ole.
Minähän olen vain keikkamyyjä
Etelä-Helsingistä, jonka harrastuksiin kuuluu sanaristikot.
SANARISTIKOT. Ei näillä referensseillä mitään rinteitä kavuta. No okei, olin
minä partiossa 15 vuotta, että ei tuo luonto nyt aivan tuntematon käsite ole.
Mutta venäläinen luonto viiden kilometrin korkeudessa on.
Sitten päätin. Päätin, että
onhan. On minusta siihen. Miksei olisi? Olen jo kerran tehnyt jotain, mihin en
olisi ikinä uskonut pystyväni. Olen lopettanut juomisen. Olen voittanut
masennuksen. Miksen pystyisi siihen seuraavaankin mahdottomaan?
Sitä paitsi, onko
symbolisempaa voittoa, kuin kiivetä korkeimmalle vuorelle? Tämähän on lähes
poeettista.
Päätin, että aion täyttää
sanaristikon Euroopan korkeimmalla huipulla.
Toinen syy Elbrusille
lähtööni on se, että ehkä etsin jonkinlaista päätöstä tälle tarinalle. Nyt olen
ollut vuoden selvin päin juu, mutta kyllähän tähän joku draaman kaari pitää
saada. Ehkä tarina masentuneesta juoposta, joka kahdessa vuodessa lopetti
juomisen, niisti masennukselta nenän ja kiipesi Euroopan korkeimmalle huipulle
on jossain määrin kaunis. Ja minä haluan siitä pääroolin.
Kolmanneksi, olen tiputtanut
melkein 20 kiloa painoa kesästä 2012, nyt on aika laittaa tämä keho likoon.
Ensimmäistä kertaa kunnolla ikinä. Vahva mieli vahvassa kehossa. Sellaisena
minä aion Elbrusilta laskeutua.
Ja siitä aion tässä blogissa
kertoa.
Pitäisiköhän vaihtaa otsikko
muotoon ”Elbrusismia”?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti