Viime päivät ovat menneet jonkinlaista kuurupiiloa oman itseni kanssa leikkiessä. Välillä löydän sen tyypin, joka haluaisin olla, välillä olen melko hukassa ja kateissa ajatusteni kanssa.

Viime viikkojen takapakin ehkä terävin kärki on saatu höylättyä pois ja välillä on ollut taas todella hyvä olo. Tein pitkin viikonloppua mukavia asioita, sellaisia pieniä juttuja, jotka saavat hyvälle mielelle ja joilla yritin oikeastaan alleviivata sitä, että kyllähän ainakin perusasiat ovat oikeasti aika hyvin.

Yksi painava niitti tälle ajatukselle oli sunnuntaina YLE Teeman esittämä Jason Becker – Not Deat Yet –dokkari, tarina ALS-tautiin sairastuneesta nuoresta kitaristista, jonka lupaavan uran sairaus tuhosi mutta joka silti tänäkin päivänä, rullatuolissa, halvaantuneena ja puhekyvyttömänä pystyy naama virneessä kertomaan kuinka diggaa elämää.

Siitä vähän perspektiiviä.

Mutta kun ihmismieli on vain omituinen. Ainakin se, joka omien korvieni välissä jyllää. Yksi terapiani keskeisiä teemoja on jo pitkään ollut se, että en ole kykeneväinen olemaan itselleni armollinen. Että vaikka kuinka yritän, tunnen silti enemmän epäonnistuneeni kuin onnistuneeni. Ja kuinka minun pitäisi pystyä laittamaan asioita juurikin siihen mainitsemaani perspektiiviin.

Minulla on paha tapa määritellä itseäni epäonnistumisien kautta ja samalla unohtaa kaikki hyvät asiat. Osaan myös todella upeasti kääntää jokaisen onnistumisen mielessäni epäonnistumiseksi Ja tämä ajattelu korostuu erityisesti juuri silloin, kun masennusoireet tulevat. Jotain kirottua tuolla pääkopassa tapahtuu, joka kuin väkisin haluaa unohtaa kaikki hyvät asiat. ”Koska en minä hyvää ansaitse”. Niin se sanoo. Ja vaikka tiedän, että omat ajatukseni ovat väärässä, en niitä saa hallintaani kuin  vain hetkeksi kerrallaan. Ärsyttävää.

Tämä oli aikoinaan myös yksi syy miksi join paljon ja usein. Yritin ryypätä sitä epäonnistumista hetkeksi unholaan.

Viimeaikoina olen ajatellut taas paljon kaikkia asioita, tapahtumia, tekemisiä, tekemättä jättämisiä ja, no siinä se taas tulee, epäonnistumisia  pahimman juomiseni ajoilta. Vaikka tuntuu kuin niistä olisi valovuosia aikaa ja että kaiken tekijänä olisi ollut joku aivan muu ihminen kuin minä, näen siltikin edelleen itseäni ja itsetuntoani noiden asioiden ja aikojen kautta. Se on se mistä haluaisin eroon.

Suurin ongelmani piilee myös siinä, että määritän itseäni edelleen liikaa sen kautta, mitä muut ajattelevat. Koska jotenkin sitä kuvittelee, että se, miten muut asiat näkevät, on tärkeämpää kuin millaisina itse ne koet. Tai mitä esim. oikeasti on tapahtunut. Jopa totuus tuntuu itselle merkityksettömältä, jos kukaan muu ei sitä usko. Mikä on tietenkin aivan täysin kieroa.

Liian usein mietin sitä, että entä jos ystäväni pitiväkin siitä juoppo-Teemusta enemmän kuin tästä nykyisestä? Että entä jos se olenkin vain minä, joka olen sitä mieltä että olen nykyään parempi ihminen? Että wuppiduu vain, täältä tulee uusi Teemu, tylsä, harmaa, kuoreensa kuollut kolmekymppinen, joka ei enää olekaan se sama tyyppi, jonka kanssa aiemmin oli hauskaa.

Täysin vammainen ajatus, tiedän, mutta silti sellainen joka päässä välillä kuplii.

Ja kun näihin ajatuksiin liikaa vajoaa, ne eskaloituvat, ruokkivat toinen toistaan ja yhtäkkiä sitä huomaa kaivavansa itselleen vain syvempää kuoppaa. Ja sen kuopan nimi on juuri se takapakki, jossa taas  pari viikkoa olen makoillut mutta josta nyt pitää kammeta ylös.

Mutta olen jo vähintään kuopan reunassa kiinni, matkalla ylöspäin.

Matkalla, joka koostuu siitä, että ymmärrän taas, että kaikki on oikeasti ihan hyvin. Sen sijaan, että näkisin menneisyyden epäonnistumiset minua määrittävinä tekijöinä, ajattelen niitä vain pieninä kivinä kengässä matkallani hyviin asioihin, mitä olen tehnyt. Koska niitäkin on. Ja paljon.

Juuri niin ajatteli Jason Beckerkin.

Mies, jonka keho petti hänet 19-vuotiaana ja jolle annettiin 25 vuotta sitten muutama vuosi elinaikaa, on täällä edelleen. Hymyilee. Nauttii elämästä. Luo edelleen musiikkia, joka hänen päänsä sisältä pulppuaa. Se ALS-tauti, jonka piti olla tappava, olikin vain pieni kivi kengässä. Koska Becker päätti niin.

Takapakki.

Sana, joka sai minut itkemään terapiassa tänään. En ole aiemmin itkenyt siellä.

Outoa, eikö?

Kun sain sen sanottua, murruin. Nyt vähän tärisen edelleen, joskin olo on vähän helpottuneempi kuin aiemmin tänään. Tai eilen. Tai viime viikolla.

Minulla on tällä hetkellä todella huono olo. Henkisesti ja sen myötä myös fyysisesti. Mutta kun sain sanottua ääneen, että olen ottamassa pahasti takapakkia, olo vähän helpotti. Koska, kuten aina, kun sen sanoo ääneen, sen vähän kuin tunnustaa. Myös itselleen.

Huomasin tämän alkaneen jo pari viikkoa sitten. Aloin hiljalleen rakentamaan taas muuria, jotta tämä olo ei tulisi. Ahdistus alkoi hiljalleen painaa rintaa, ajatukset eivät olleet enää niin kirkkaita. Viime viikolla olo paheni ja tämä viikko onkin sitten ollut jo aikamoista taistoa. En suostu sanomaan, että masennus palaisi, itse asiassa juuri sovimme terapeuttini kanssa, että niin ei perkele tule käymään, mutta pelkkä takapakki on jo puoli masennusta. Ja masennus on siitä pelottava sairaus, että se uusiutuu niin kovin helposti. Se on krooninen. Ja pelko sen uusiutumisesta ruokkii juuri sitä itseään, masennuksen uusiutumista. Suhteellisen ärsyttävä paradoksi.

Nyt olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa en voi turvautua en lääkkeisiin enkä viinaan, kun askelet alkavat kulkea taaksepäin.  Voin vain turvautua omaan päähäni, joka tällä hetkellä vetelee ikävä kyllä aikamoista slalomia tunteiden aallonharjalla.

Syitä siihen miksi juuri nyt tuntuu siltä, että hissi vetää lähinnä alaspäin on monia mutta ei yhtään. Ei ole mitään järjellistä syytä tähän oloon. Tai siis on, montakin, mutta luulin että tällä pääkopalla olisin jo pystynyt näitä juttuja kampittelemaan ja torjumaan niin, että kyseessä olisi vain muutama arkipäiväinen vastoinkäyminen eikä jotain, joka tällä hetkellä saa minut melkein oksentamaan huonosta olosta.

Pahinta näissä oloissa on se, että ne lamaannuttavat. Juuri kun pitäisi käydä taistoon, ne lamaannuttavat. Ihan kun en saisi mitään aikaan. Pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tuota ja samalla pää huutaa, ettei pysty. Mikä taas on omiaan pahentamaan sitä oloa, kun kaikki tapahtuva kertyy ja eskaloituu koko ajan. Ns. vittumainen oravanpyörä.

Mutta sen tiedän että nyt ei pidä paeta. Ei lääkitykseen. Ei viinaan. Ei minnekään. Muutama viikko sitten kirjoittelin siitä, kuinka niin kovasti aikanaan halusin jättää kaiken, aloittaa alusta jossain muualla mutta kuinka se, jos joku, olisi ollut vain itsensä huijaamista. Totta puhuen en silti mitään tekisi niin mielelläni juuri nyt kuin lähtisi pois, jättäisi kaiken ja pakenisi. Ai että kun maistuisi New York nyt. Tai pari lakushottia Majavassa. Ai että.

Mutta kun ei.

Istuin terapiassa nenäliina kädessä ja terapeuttini sanoi, että nyt on hetki pysähtyä. Vetää henkeä ja todeta, että ei tässä mitään hätää. Että pystyn tähän, tiedän että olen vahvempi kuin koskaan ennen enkä anna sen masennuksen tulla. Niin ajattelin nyt tehdä. Koska hassuinta tässä on se, että tiedän sen. Tiedän, että pystyn tämän nyt kampeamaan tästä vaikka oma mieli yrittää vängätä vastaan. Oikeastaan jo se osoittaa, että olen oikeassa. Se että tiedän.

Siispä nyt pysähdyn hetkeksi.

Ja katson Pikku kakkosen rauhassa loppuun poikani kanssa.

Seisoin lauantai-iltana vähän kahdeksan jälkeen Narinkkatorilla Kampissa. Olin juuri astellut ulos ravintola Circuksesta, missä illalla esiintyisi Children of Bodom. Olin ollut paikalla vain noin puoli tuntia, lähinnä siksi, että halusin nähdä lämppärinä soittaneen Lost Societyn nuoruuden vimman. Ja ai että muuten mitä vimmaa olikin! Kauhian hyvälle tuulelle tulin.

Lost Societyn keikan päätyttyä kävelin vaatesäilytykseen, otin takkini ja lähdin pois. Minun bileeni loppuivat siihen. Narinkkatorilla tupakkaa sytytellessäni havahduin siihen, ett olen alkanut erakoitua.

Aiemmin illalla olin ollut kaverin synttäreillä ja Circuskin oli täynnä tuttuja. Edessä olisi ollut pitkästä aikaa iltamat, jolloin kerrankin olisi kauhea määrä kavereita ollut saman katon alla ja varmasti hauskat bileet. Ja minä lähdin kotiin kello kahdeksan.

En vielä tiedä onko tämä hyvä juttu vai ei.

Huomaan selkeästi olevani jossain välitilassa koko olemiseni kanssa. Olen vihdoin oppinut nauttimaan itsestäni ja omasta seurastani, enkä tarvitse ketään viereeni. Mutta onko sen hinta sitten se, että en enää viihdy muussa seurassa? Lauantaina oli mukava kyllä nähdä kaikkia ihmisiä, mutta samalla koko ajan sisällä kyti sellainen olo, että olisin mieluummin jo yksin kotona verkkarit jalassa. Ja kun lopulta päätin seurata tuota oloa, tuntui, että joku paino harteilta lähti jo siinä Kampin keskuksen pihassa tupakkaa sytytellessä. Mikä paino? En tiedä.

Tottahan toki edelleenkin baareissa käyminen, vaikka siihen tilanteeseen onkin tottunut, tuntuu välillä kuin olisi impotentti orgioissa. Kaikki muut voivat tehdä jotain mikä siinä ulottuvilla koko ajan leijuu mutta joka itseltä on silti saavuttamattomissa. Enkä usko, että tulen enää koskaan olemaan täysin kuin kala vedessä noissa illanvietoissa. Ei minun ehkä tarvitsekaan. Mutta juuri se aiheuttaa itsessä olon, että olisin jossain muualla mieluummin.

Rakastan nykyään yksinoloa. Oma rauha, omassa kodissa, ei ketään missään. Jos aiemmin masennuspäissäni en kestänyt hetkeäkään itsekseni ja lähdin baariin, nyt elän täysin tuon ajan vastakohtaa. Mikä toki on ihan positiivista. Mieluummin maailman tylsin sanaristikkohiiri sohvalla, kun masentunut baarijuoppo. Mutta joskus jonkinlainen välitilakin olisi ihan kivaa. Pitäisiköhän lähteä verkkareissa baariin makoilemaan?

Erakoitumiseni ehkä surullisin, joskin myös luonnollisin seuraus on se, että huomaan monen ystävän kaikkoavan. Sen oikein tuntee sen kasvavan etäisyyden mikä monien ennen niin parhaiden kaverieni kanssa tulee. Syyllisiä siihen ei tietenkään ole, kaikki seuraavat sitä omaa polkuaan ja kun tietoisesti olen polkuni muuttanut, muuttuu yhteinen kurssikin. Mutta kyllä se vällillä pahalta tuntuu. Tuntuu siltä, että parantamalla itseäni menetän ystäviä, vaikka ajattelin että se menisi toisin päin. Samalla myös huomaan kaipaavani enemmän ja enemmän niitä kaikista vanhimpia kavereitani, ystäviä jotka ovat aina olleet. Ehkä jotenkin alitajunnassani ajattelen, että he ymmärtävät minua parhaiten, he ovat kuitenkin tunteneet minut jo silloin, kun ongelmia ei vielä ollut.

Lähdettyäni lauantaina Kampista ajoinkin ensin parhaan ystäväni luo Ruoholahteen, sellaisen jonka olen tuntenut ikuisuuden. Tuntui siltä, että haluan hetken olla omieni seurassa ennen kotisohvalle siirtymistä. Ja se Circus ja kolmen bändin hevi-iltama vain ei tuntunut enää omalta. Ainakaan juuri sillä hetkellä.

Kotiin päästyäni makasin yöhön asti sohvalla viltin alla muiden todennäköisesti jatkaessa keikan jälkeen vielä baariin ja toiseen baariin ja kolmanteen baariin ja jatkoille. Samalla kun nautin omasta olostani, rauhasta, hiljaisuudesta ja itsestäni, mietin, että niilläkin on varmasti mukavampaa siellä ilman minua. Ja että se on ihan oolrait, näin tämän varmaan pitikin mennä.

Se on huimaa, miten omat ajatukset voivatkaan muuttua erinäisten asioiden äärellä ja kuinka joistain asioista, joilla ei aiemmin ole ollut itselle oikeastaan minkäänlaista merkitystä, voi tulla tärkeitä.

Olen aina ollut omassa kehossani melko tyytyväinen. Lähinnä siksi, etten ole välittänyt siitä, se on ollut minulle merkityksetön. Ja se taas on johtunut siitä, että pitkään pidin sitä itseäni menetettynä tapauksena. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, olen aina ollut vähintäänkin hieman pyylevä. En varsinaisesti lihava mutta aika kaukana laihastakin. Sellainen muumimainen. Paino oli vuosia asettunut mukavaan lepoasentoon johonkin siihen sadan kilon paikkeille ja vaikka kuinka välillä sain jonkun näennäisen jumppakärpäsen pistoksen ja yritin liikkua, ei muutoksia ulkonäössä oikeastaan tapahtunut. Ehkä kilo sinne, toinen tänne, ei sen ihmeempää. Posket pullottivat siltikin, eikä mitenkään söpösti. Eikä sinänsä ihme. Muutama satunainen liikahdus samalla, kun ruokavalio koostui lähinnä siideristä ja yökebabista, ei kauheasti asiaani auttanut.

Lopetettuani juomisen olen laihtunut noin 20 kiloa. Vähän yllättäen jopa. Koska se ei ollut asia, mitä millään tasolla edes ajattelin siinä vaiheessa, kun korkin suljin. Kuten sanoin, olin pitänyt itseäni jo menetettynä tapauksena ja olin tottunut olemaan ”Keikkaläski”, mikä oli sympaattinen lempinimeni. Enkä siis ollut ajatellutkaan, että juomisen lopettaminen vaikuttaa myös kehoon samaan tapaan kuin mieleen. Parantaen.

En kiinnittänyt kilojen karisemiseen huomiota oikeastaan vielä siinäkään vaiheessa, kun niistä ensimmäiset kymmenen olivat menneet. Keskittymiseni oli edelleen mielenterveydessä ja sen korjaamisessa. Se oli ulkopuoliset ihmiset, jotka alkoivat aiheesta huomauttelemaan. Että vau, sinähän se olet laihtunut. Meni monta kuukautta, että ymmärsin tilanteen itsekin. Lähinnä siitä, että vaatteet alkoivat jäämään isoiksi. Vyötärö karkasi ja piti lähteä farkkukaupoille kun tuumat olivat tippuneet 34:stä 31:een.

Aloin kyllä myös liikkumaan enemmän viinanjuonnin päätyttyä. Mutta se oli minulle tapa tuulettaa mieltä, ei niinkään mikään laihdutussuunnitelma. Välillä vain oli pakko päästä ulos sateeseen kävelemään.

Jossain vaiheessa, kun pahimmat demonit oli viime talvena pikkuhiljaa voitettu, aloin kiinnittää myös fyysiseen itseeni enemmän huomiota. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Koska huomasin, kuinka salakavalasti hyvä mieli ruokkii hyvää kehoa ja keho mieltä. Kuinka pohjamudasta nostettu itsetuntoni sai aina vähän lisää bensaa siitä, kun joku sanoi minun näyttävän hyvältä. Ja kun viimein aloin huomaamaan sen itsekin.

Se oli se tärkein. Ymmärtää se itsekin.

Samalla tietenkin myös olo alkoi olla parempi, kevyempi, voimakkaampi ja kaikin puolin ketterämpi, kun tuosta kyljistä oli veistetty kaksi telamiinaa irti. Ja kun on parempi olo, tekee mieli liikkua lisää, koska jaksaa. Ja niin kuin kaikessa, onnistuminen ruokkii lisää onnistumisia ja hyvää oloa. Niin sanottu positiivinen oravanpyörä.

Tänään huomaan kiinnittäväni huomiota kehooni aivan uudella tavalla. Eri tavalla. Kuuntelen sitä, opettelen sitä, käytän sitä ja pidän sitä kunnossa. Enkä pelkästään urheilemalla, vaan ihan kaikin tavoin. Mietin syömisiäni, katson peilikuvaani, lepään tarvittavat määrät, yritän pitää ihoani kunnossa.

Jonkinlainen lakipiste varmaan saavutettiin muutama viikko sitten, kun ostin kosteusvoidetta. Siis minä. Rasvaa. Ei helvetti. Minähän vihaan rasvaa! Entinen minäni olisi kivittänyt minut kuoppaan ja haukkunut neidiksi.

Mutta kun se tuntuu niin mukavalta kun menee nukkumaan.

Viime vuoden aikana olen oppinut rakastamaan itseäni ihan vilpittömästi, sellaisena kuin olen, hyväksyen omat heikkouteni. Yksi niistä on aina ollut tämä keho, jonka sisään minut on laitettu, mutta ei enää. Nyt kun katson peiliin, olen sitä mieltä, että jos olisin miehiin päin, kyllä minä itseäni voisin duunailla. Että kyllä minä hyvältä näytän. Sanon sen myös usein ääneen itselleni.

”Huomenta. Näytät hyvältä.”

Suosittelen kokeilemaan, se tekee hyvää.

Voi että kuinka minä haaveilin jossain vaiheessa uudesta alusta jossain kaukana täältä.

Haaveilin siitä, kuinka voisin jättää kaiken taakseni, lähteä pois ja syntyä uudelleen jossain muualla. Suunnittelin pakomatkaa New Yorkiin, missä olisin voinut kadota miljoonien outolintujen ihmismassaan, tai Färsaarille, missä näin itseni istumassa jonkun ränsistyneen vanhan viikinkitalon pihassa tuijottamassa Pohjois-Atlanttia viinipullo kädessäni.

Oikeastaan ainoa asia, joka minut täällä ja tässä piti, oli lapseni, koska en voisi kuvitellakaan olevani kaukana hänestä. Jo viikon ulkomaamatkat saivat verisen ikävän aikaiseksi. Saavat edelleen.

Mutta haave siitä, että voisi jättää ihan kaiken ja kaikki taakseen oli jossain vaiheessa todella vahva. Halusin pois kotoa. Halusin pois Suomesta. Halusin pois näistä kuvioista, kaikista ihmisistä, siitä hiljalleen alkoholisoituvasta  plösöstä, joka minusta oli tullut. Ajattelin, että se olisi ainoa tapa uudistua, löytää itsensä ja elää taas onnellisena. Kaukana täältä.

Pakomatkahan se olisi ollut, naiivi ajatus siitä, että jossain muualla olisin jotain muuta. Ihan yhtä masentunut minä olisin jossain kaukana ollut. Viina siellä tosin olisi ollut todennäköisesti halvempaa, juominen ei siis ehkä olisi ajanut minua konkurssiin, ainakaan yhtä nopeasti. Mutta saman alkoholisoituneen plösön kanssa minä olisin sitä Atlanttia tuijottanut, New York varmaan olisi tuhonnut minut lopullisesti.

Kun nyt istun tässä Pikku Kakkosen äärellä katsomassa Dinojunan ”Dinosauruksen kakka” –nimistä jaksoa poikani kanssa, en voi välttyä ajatukselta, että onneksi. Onneksi en paennut silloin joskus.

Lopetin juomisen vuosi sitten. Sen seurauksena olen päässyt masennukseni niskan päälle, onnistunut lopettamaan lääkkeiden käytön kokonaan, löytänyt sisältäni ihmisen ja samalla, kuin vahingossa, vyötäröltäkin on hävinnyt kahden telamiinan verran painoa. Voiko enempää uutta alkua ihminen kuvitellakaan?

Se löytyikin vaivihkaa tältä samalta sohvalta, jolta pakoa joskus suunnittelin. Muistan maanneeni tässä noin vuosi sitten miettien, että pystynkö minä tähän oikeasti. Pystynkö minä muka lopettamaan viinanjuonnin. Nimesin silloin tämän blogin ”soberismiksi”, koska "absolutismi” kuulosti liian pelottavalta sanalta. Ja asialta. Varasin tuon nimen kautta itselleni ikään kuin takaportin, ettei kukaan voisi sanoa jatkaessani juomista, että ”sunhan piti olla absolutisti, nännännää”. Jos nyt asiaa mietin, absolutistihan minä kai olen. Ja ihan ylpeä sellainen.

Jos olisin ottanut uuden alun, ensimmäisen menolipun New Yorkiin, tuskin olisin. Toki, voisinhan minä olla jotain ihan muutakin kuin masennuspotilas kännissä, eihän sitä tiedä. Vaikka menestynyt trendikäs start-up –yrittäjä Williamsburgissa. Tai East Villagen stand-up –kuningas. Tai sitten vain menestyksestä haaveileva miesstrippari, joka ”tekee tätä vain väliaikaisesti ennen seuraavaa koe-esiintymistä”.

Mutta ei sitä voi ajatella. Siis sitä mitä minä voisin olla. Eihän sillä ole mitään väliä. Vain sillä on väliä mitä olen.

Vuosi sitten minä halusin olla absolutisti, mutten uskaltanut sanoa sitä ääneen.

Nyt olen ja ylpeä siitä.

Se, jos joku, on ollut uusi alku. En tarvinnut siihen matkalippua.

Muutaman kuukauden jaagaamisen jälkeen tein eilen illalla päätöksen. Liityin ensikertalaisten retkikuntaan, joka aikoo kiivetä ensi kesänä Mt. Elbrusille, Euroopan korkeimmalle vuorelle, 5642:een metriin.

Siis minä.

Aion kiivetä. Vuorelle.

Sillä sekunnila, kun päätöksen tein, minut valtasi samalla sekä pieni pelko, että valtava innostus. Koska tämä on luultavasti älyttömintä mitä olen koskaan tehnyt. Jos jotain voin kutsua haasteeksi, tätä.

Ahmin loppuillan juttuja Elbrusista ja nukkuminen oli vaikeaa.  Mielessä pyöri kaikki mahdollinen huipun valloituksesta vuoristotautiin, aivoödeemaan ja kuolemaan.

On kuitenkin muutama selkeä syy, miksi päätin lähteä tähän hulluuteen mukaan.

Niistä suurin on itseni voittaminen ja ylittäminen. 

Vuosi sitten lopetettuani juomisen pidin sitä suurimpana kohtaamanani haasteena. Mitä se monella tapaa olikin. Ja ajattelin koko matkan viime viikolla ohittamaani vuoden merkkipaalua, joka oli jonkinlainen henkinen raja siihen, että ihan oikeasti tiedän tähän pystyväni. Kun sitten vuosi tuli täyteen, olo oli voittamaton.

Samalla kuitenkin kun se ensimmäinen voitto oli suoritettu, tiesin tarvitsevani lisää. Sen seuraavan päänahan. Voittaminen ruokkii voittamista, sitä tulee ahneeksi.

Minulla oli pöydällä tarjous lähteä kapuamaan Elbrusille. Se oli ollut siinä pari kuukautta.

Olin ajatellut ettei minusta ole siihen. Ei minulla fysiikka riitä enkä minä mikään vuorikiipeilijä ole. Minähän olen vain keikkamyyjä  Etelä-Helsingistä, jonka harrastuksiin kuuluu sanaristikot. SANARISTIKOT. Ei näillä referensseillä mitään rinteitä kavuta. No okei, olin minä partiossa 15 vuotta, että ei tuo luonto nyt aivan tuntematon käsite ole. Mutta venäläinen luonto viiden kilometrin korkeudessa on.

Sitten päätin. Päätin, että onhan. On minusta siihen. Miksei olisi? Olen jo kerran tehnyt jotain, mihin en olisi ikinä uskonut pystyväni. Olen lopettanut juomisen. Olen voittanut masennuksen. Miksen pystyisi siihen seuraavaankin mahdottomaan?

Sitä paitsi, onko symbolisempaa voittoa, kuin kiivetä korkeimmalle vuorelle? Tämähän on lähes poeettista.

Päätin, että aion täyttää sanaristikon Euroopan korkeimmalla huipulla.

Toinen syy Elbrusille lähtööni on se, että ehkä etsin jonkinlaista päätöstä tälle tarinalle. Nyt olen ollut vuoden selvin päin juu, mutta kyllähän tähän joku draaman kaari pitää saada. Ehkä tarina masentuneesta juoposta, joka kahdessa vuodessa lopetti juomisen, niisti masennukselta nenän ja kiipesi Euroopan korkeimmalle huipulle on jossain määrin kaunis. Ja minä haluan siitä pääroolin.

Kolmanneksi, olen tiputtanut melkein 20 kiloa painoa kesästä 2012, nyt on aika laittaa tämä keho likoon. Ensimmäistä kertaa kunnolla ikinä. Vahva mieli vahvassa kehossa. Sellaisena minä aion Elbrusilta laskeutua.

Ja siitä aion tässä blogissa kertoa.

Pitäisiköhän vaihtaa otsikko muotoon ”Elbrusismia”?

Vaikka nyt ei ulkona ihan juuri siltä tunnukaan, syksy on saapunut kaupunkiin. Kaukana ovat  jo ne villit kesäyöt ja festivaalien sykkeet, kun piti pää kolmantena jalkana sekoilla viikonloput menemään ilman, että aurinko ehti laskea silmistä. Nyt on aikaa rauhoittua ja vetää vilttiä päälle.

Tai sitten ei.

Syksy on musiikkialalla pahinta aikaa. Ainakin, jos on alkoholiongelmainen nuori mies. Syksyllä nimittäin levy-yhtiöt ja muut sidosryhmät heräävät taas eloon kesän hiljaisuuden jälkeen. Ne julkaisevat levyjä, pitävät syyspäiviä, kick-offeja, julkkaribileitä, esittelytilaisuuksia. Ovat tyytyväisiä, kun kaikki ovat vihdoin taas kaupungissa ja aloillaan ja voivat lähteä arkena ulos ryyp... anteeksi, tutustumaan uuteen tarjontaan. Ja kun levyt on saatu julkaistua, onkin taas keikkamyyjien vuoro hieroa käsiään yhteen, kun nuo juuri uudet tuotoksensa ulostaneet artistit lähtevät kiertueelle. Ja taas kutsutaan väki baariin ja keikoille. Loppuhuipentumana, ennen marraskuussa alkavaa pikkujoulukautta siis, lokakuun lopulla häämöttää vielä Musiikki & media, jolloin koko Suomen musiikkiala kokoontuu Tampereen hotelli Ilveksen aulabaariin tarjoamaan toisilleen juomia. Jotka sitten maksetaan takaisin pikkujouluissa kuukauden päästä.

Olen pelkästään tänään saanut kutsun kolmiin eri bileisiin, joissa kissoille annetaan nimiä. On levyjulkkareita, 30-vuotisjuhlia ja artistilanseerauksia.

”Tarjolla juotavaa ja pientä purtavaa.”

Eli drinkkilippuja ja sipsejä. Parhaassa tapauksessa open bar.

Oi sitä juhlaa, kun jossain oli open bar. Sai tiputella siideriä niin paljon kuin jaksoi, eikä tarvinnut käydä koko ajan nykimässä jonkun tiedottajan hihaa, että ”shaishinks mä pari drinkhiliphua lishää, lupaan mainoshtaa tota artisthia. Mikhä shen nimi muuten oli?”

”By the way, which one’s Pink?”, kuten Pink Floydin Have a Cigar sanoo.

Tähän kaikkeen minä osittain tuhouduin. Kun tarjolla oli koko ajan tekosyy paeta normaalia arkea, tavallista tiistai-iltaa, oli helppo verhota ongelmiaan sen taakse, että ”mun nyt täytyy mennä”. Uskottelin pitkään itselleni, että minua ei ole ja minä unohdun, jos jätän väliin yhdetkin kissanristiäiset. Että työt loppuu siihen. Uskottelin myös, että aina on pakko juoda. Aina. Joka kerta.

Samaan aikaan sairastuin masennukseen, joka poltti kynttilää toisesta päästä.  Oli huono olla, kotona ei viihtynyt, kappas, bileet ja viinaa, no mikä jottei! Oli helppo unohtaa paha olo Bäkkäribaarin tiskille, koska sieltä sai musiikkialan kuka-kukin-on puoleen hintaan lakushottinsa. Ja aamullakaan ei haitannut olla väsynyt, nuhjuinen ja krapulainen töissä, koska olivathan kaikki muutkin. Tai jos eivät olleet, niin ainakin hyväksyivät krapulasi, koska olithan ollut ”verkostoitumassa”. "Töissä".

Kaikki tämä yhdistettynä siihen, että olin jo luovuttanut itseni kanssa, johti aika hyvään syöksykierteeseen, jota en edes huomannut vasta kuin lopetettuani juomisen. Silloin vasta tajusin, kuinka paljon olinkaan juonut. Ja mitä sillä juomisellani hakenut. Ei siinä ollut enää kyse töistä. Siinä ole kyse pakomatkasta. Pakenin itseäni.

Nyt katson noita tänään meiliin saapuneita kutsuja. Yhteen menen oikein mielelläni, toiseen ehkä ja kolmas ei oikeastaan kiinnosta. Menen, jos menen. Tuskin kuitenkaan. Lähden ehkä silloin poikani kanssa heittelemään kiviä mereen. Tai katson Avaran luonnon.

Aikanaan kuulemma TKK:lla oli sanonta, että teekkari ei ole teekkari ennen kuin se ymmärtää, että kaikkea ilmaista viinaa ei ole pakko juoda.

Minusta ei olisi koskaan tullut teekkaria.

"Mä en viitsi facebookiin nyt kommentoida. Yrität vaan muistaa Ernon viisaat sanat

’koskaan asiat ei ole niin päin persettä, etteikö niitä saisi dokaamalla vielä huonommaksi.’

Korkki kiinni loppuvuodeksi, itsetunto takaisin normaalilevelille ja Nuno Bettencourtin keho. Siitä se lähtee.

Babysteps sanoi meikäläisen nahkabuutsi.”

Siitä on vuosi, kun sain ystävältäni aamulla tämän tekstiviestin. Edellisillasta en muistanut mitään. Tämä viesti oli viimeinen niitti.  

Lopetin viinanjuonnin.

Loppuvuosi muuttui loppuelämäksi, itsetunto meni tuplasti yli normaalilevelin ja keho ei ole Nuno Bettencourtia vielä nähnytkään. Jonkinnäköistä Mitch Buchannonia on kyllä havaittavissa.

Vuosi selvin päin tänään.

En ole koskaan ollut niin ylpeä itsestäni kuin juuri nyt olen.

Parin päivän päästä tulee ensimmäinen vuoteni täyteen selvinpäin. Edelleen, ja ehkä juuri siksi, vuoden takaiset asiat ovat pyörineet kovasti päässä viime päivät. Ja oikeastaan koko kulunut vuosi, joka on, samalla kun se on tuntunut ikuisuudelta, loppujen lopuksi sujahtanut kuin hetkessä.

Olen jollain tapaa yrittänyt summailla tätä ensimmäistä vuotta kasaan, ottaa niin sanotun välitarkistuksen tähän kohtaa matkaa. Ensinnäkin muistaakseni mistä olen tulossa ja ehkä vähän määrittääkseni myös mihin olen menossa.

Luin kaikki kirjoitukseni eilen, koko blogin alusta loppuun. Tunneskaala on heitellyt sekä näitä kirjoittaessa, että myös nyt näitä lukiessa aikalailla laidasta toiseen. On ollut hyviä päiviä, myös aika paljon huonoja. Huomaan konkreettisia asioita, joista olen syksyllä kirjoittanut ja jotka ovat myöhemmin toteutuneet, huomaan tunnetiloja jotka ovat tasaantuneet ja huomaan asioita, joista ajattelen täysin toisin nyt kuin silloin.  Olen tullut pitkän matkan ja vaikka sen itse sanonkin, olen tullut sen hyvin. Aika lailla erilainen ihminen oli se, joka Soberismia-blogin aloitti syyskuussa 2012 juuri juomisen lopetettuaan, kuin se, joka nyt nenäänsä tässä sohvalla kaivaa.

Tätä blogia on luettu yli 165 000 kertaa, mikä on huikea määrä. Alkuperäinen ajatukseni itselleni kirjoittamisesta pätee edelleen, tämän blogin ylläpitäminen on ollut parasta terapiaa terapian ohella ja yksi isoimpia apuja päätöksessäni pysymiseen. Mutta se, että 165 000 kertaa joku muu on avannut näitä tekstejä ja ehkä saanut niistä jotain, vain vahvistaa oloani siitä, että olen tehnyt jotain oikein. Ja hyvin. Ja se on juuri tämänlaiset vahvistukset, mitä toipuva masennuspotilas tarvitsee ja kaipaa, koska niistä saa voimaa taas jatkaa eteenpäin.

Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon asioita, ettei niitä voi, eikä kannatakaan, tässä alkaa käymään liiaksi läpi, teen sitä joka tapauksessani jo pääni sisällä. Ja lukeehan se kaikki näissä teksteissäkin. Mutta jos nyt kuitenkin muutaman asian nostan tässä, mistä eniten olen ylpeä, se sallittakoon.

Fyysisesti parhaalta tuntuu luonnollisesti se, että vyötäröltä on kadonnut liki 20 kiloa plösöä ja se, että olen päässyt masennuslääkkeistä vihdoin eroon. Kumpikaan ei olisi tapahtunut pullo suussa ja kummankin vaikutus on myös henkisesti suuri.

Henkisen puolen voittoja onkin sitten monia, mutta ehkä sen ymmärtäminen, että olen vain ihminen, on ollut avartavinta. Olen tunnistanut omia heikkouksiani, antautunut niille ja opetellut niistä ja siitä on tullut kaikista suurin vahvuuteni. Olen oppinut itsestäni enemmän, kuin edeltävinä vuosina yhteensä, olen tutustunut aivan uuteen ihmiseen.

Ja mikä tärkeintä, olen vihdoin antanut itselleni anteeksi.

Viimeisen vuoden aikana olen tehnyt paljon. Olen telttaillut Färsaarilla, skeitannut New Yorkissa, tanssinut Gangnam Stylea Saksassa, nähnyt Bad Religionin  kaksi kertaa ja NOFX:n ensimmäistä kertaa. Olen käynyt 47:ssä eri baarissa juomassa kahvit (kyllä, olen laskenut), laulanut karaokessa Rapper’s Delightin 14 minuuttisen version ja juonut kaikki Majava baarin kahvit. Olen myös välttänyt konkurssin ja saanut halauksen Anneke Van Giersbergeniltä. Kaikki sellaisia asioita, jotka olisi jääneet tekemättä, saamatta ja kokematta, jos olisin jatkanut vanhoilla raiteillani.

Kaiken kaikkiaan voisi koko vuoden tiivistää siihen yksinkertaiseen faktaan, että olen paljon parempi ihminen, sekä itselleni että muille, kun en juo enää. Nyt olen minä. Ja minä olen hyvä tyyppi.

Ei omakehu haise. Se tuoksuu Hugo Redille, jota juuri ostin lisää, koska sitä on kulunut vuodessa paljon.