Soberismia

Palasin maanantaina työpöydän ääreen neljän viikon loman jälkeen. Kyllä se on niin, että vaikka tekee toki hyvää saada etäisyyttä asioihinsa ja haukata vähän happea, on myös äärimmäisen mukavaa palata työhön, joka on oikeasti jotain sellaista, josta nauttii. Kuten joku viisas on sanonut, mitä jos sen sijaan, että itkee verta ja kyyneleitä aina loman loppuessa, hankkii sellaisen työn ja arjen, mitä ei tarvitse paeta.

Tänään on elokuun ensimmäinen päivä. Kohta tulee vuosi täyteen ilman viinaa ja vuoden takaiset asiat pyörivät mielessä koko ajan. Ne viimeiset ajat. Elokuu 2012 jäänee minun historiaani melko mustana.

Tai no, ei mitään ”jäänee” ja ”melko”. Jää. Pikimustana.

Siitä on nyt aika tarkalleen vuosi aikaa, kun päästin henkisesti irti ja ajauduin sellaiseen tilaan pääni sisällä, ettei asioilla ollut enää väliä. Samalla, kun muistan tarkalleen miten huonosti silloin voin, tuntuu kuin en muistaisi mitään. Hassu homma. Luultavasti aivoni on haudannut monia asioita syvälle jonnekin talamuksen ja hypotalamuksen alle, ihmismielellä kun on helposti sellainen tapa suojellessaan itseään.

Vaan ha! Onneksi on Facebook!

En ole koskaan ollut liian varovainen siitä, mitä päivitän tuohon Helvetinkoneeseen. Olen aina ajatellut sen niin, että mitäpä minä siellä esittämään tai piilottelemaan, kun se olen minä joka tapauksessa joka sinne kirjoittelen. Ja minä nyt satun olemaan tällainen, hyvässä ja pahassa. Vähän kuin tämän blogin kanssa.. Se on sitten vastaanottajan pää, joka saa tehdä sen valinnan, että haluaako vastaanottaa virtuaalisesti minun elämääni tai ei. Facebookissa saa blokattua käyttäjiä, Soberismia-blogia ei ole pakko lukea.

Klik. Klikklik. Timeline auki, elokuu, vuosi 2012.

Noi eihän tää ny niin paha oo.

Eiku oho.

Joo. Katos vaan.

Ai niin, toi ilta.

Ja toi.

Mieleen pulppuaa asioita. Tuo oli se ilta kun oltiin karaokessa. Joo, tuon jälkeen oli jatkot. Ai juu. Tuona iltana oksensin.

Sitten tuleekin päivitys, jossa kerron poistaneeni ison osan statuksia ja muuta. Ja että olen masentunut. Kommenttikentässä on tsemppauksia. Tuntuu sekä hyvältä että pahalta lukea.

Näin jälkeenpäin on paha sanoa miksi viime kesä tapahtui. Tai siis, kyllä minä ne syyt muistan ihan hyvin, mutta miksi päästin irti ja luovutin itsestäni, sitä en osaa selittää. Olin kuvitellut olevani vahva ja hyvä tyyppi ja jotenkin hetkessä muutuin joksikin ihan muuksi. Muistan, miten paha olo oli. Sellainen aivan käsittämätön, sisältä sysimusta olo, kuin joku painaisi maata kohti koko ajan. Vaikka olin vahvalla lääkityksellä, ahdistus oli ihan käsin kosketeltavaa. Ja varmaan myös nähtävissä ulkopuolelta.

Muistan myös nauttineeni siitä olosta. Että vihdoin sain olla rauhassa niin huonossa jamassa, kuin olin, että ei tarvinnut enää esittää mitään halinallea, kun ei kiinnostanut. Sai olla sellainen kuin oli.

Yksi niistä ensimmäisistä konkreettisista tapahtumista, jotka lopulta ajoivat minut myös lopettamaan juomisen, oli ensimmäinen putkareissuni. Sitä koskevat päivitykset olen näköjään myös poistanut. Tavallaan harmi. Olisi ollut hyvä lukea niitä fiiliksiä. Joskin muistan, että mielestäni se ei ollut mikään iso juttu. Ja muistan siihen johtaneet tapahtumatkin aika hyvin. Ja mikä pelottavinta, muistan että se tuntui hyvältä. Kävelin putkasta ja kuulusteluistani päästyäni lounaalle äidin ja veljeni perheen kanssa ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Facebookiin muistan siitä kuitenkin päivittäneeni Kisahallin pihasta heti kun pääsin ulos. Ikään kuin vain huutaakseni julkisesti, että ei vittu kiinnosta!

Se oli myös elokuussa 2012, kun ystäväni ja perheeni alkoivat huolestua minusta. Osittain mm. Facebook-päivitysteni takia. Olivat pitäneen kuulemma tapaamisia selkäni takana ja miettineet, mitä minulle pitäisi tehdä. Muistan, että kuullessani tästä tuntui pahalta. Se tuntui juonittelulta. Pitäkää huoli omista asioistanne, minä pidän omistani! EI KIINNOSTA. Jälkeenpäin voi tietenkin olla vain iloinen ja kiitollinen, että omaa sellaiset ystävät ja sellaisen perheen.

Nyt, vuotta myöhemmin, noiden statusten ja päivitysten lukeminen ei kuitenkaan aiheuta minkään sortin häpeää. Eikä niiden pidäkään, sellainen minä olin silloin. Olin sairas ja huonovointinen ja sairaana tekee sairaita asioita. Tärkeintä on huomata konkreettinen muutos, tietää etten ole se Teemu enää.

Sitä paitsi, ilman sitä Teemua en olisi se, joka olen nyt.

Teemu on muuten ollut näköjään aika läski.