Soberismia

Heräsin kaksi yötä sitten paniikkikohtaukseen. Koko kehoni tärisi, sydän hakkasi neljääsataa, sänky oli yksi iso hikilammikko ja tuntui siltä, että olen tulossa, jos en jo tullut, hulluksi. Jostain syystä päässäni soi todella kovalla Stam1nan Kadonneet kolme sanaa, biisi, jota en ole kuullut vuosiin.

Olin aivan varma, että vieressäni nukkuvalle pojalleni on tapahtunut jotain. Ei onneksi, tietenkään, ollut, mutta se kuvannee sitä paniikin tilaa ehkä parhaiten. Sellainen epätoivoinen olo, että lapsesi ei ole kunnossa. Nopeasti tajusin, että se olen minä, joka en ole kunnossa ja alkoi pelottaa. Nousin ylös koska halusin mennä mahdollisimman kauas tuosta rauhassa unessa olevasta lapsesta. Meinasin soittaa äidilleen, että tulee äkkiä hakemaan pojan pois luotani, koska en tiedä mitä tällä tapahtuu ja mitä minulle tapahtuu.

Mietin, että tietääkö ihminen sekoavansa, kun se sekoaa. Mietin lähtöä Auroran sairaalan psykiatriseen päivystykseen. Ehkä pääasiassa siksi, että tiedän terapeuttini päivystävän siellä aina välillä.

Kohtaus tasoittui lopulta sen verran, että uskalsin mennä takaisin sänkyyn. Nukahdin vielä pariksi tunniksi. Aamulla herätessäni oli jotenkin täysin absurdi olo.

Miljoona ja yksi asiaa saattoi aiheuttaa tuon kohtauksen. Ehkä stressi päättyvästä lomasta. Ehkä huoli tulevasta, paniikki elämästä. Ehkä ahdistuin edellisen blogini käsistä lähteneitä lukukertoja ja niiden tuomia kuvittelemiani paineita. Ehkä se oli se, että välini parhaan ystäväni kanssa ovat omituisessa solmussa. Tai se, että kuulin eksäni edelleen levittelevän raukkamaisia valheita minusta kaupungilla, mikä sen lisäksi että vituttaa, satuttaa. Ehkä se, että nyt alkaa olla vuosi kulunut lopullisesta romahduksestani ennen juomisen lopettamista ja tuntuu, kuin jokainen päivä olisi jonkun sekoilun vuosipäivä, painaa takaraivossa hieman koko ajan.

Luultavasti se oli kaikki tämä sekaisin yhdistettynä siihen, että neljä viikkoa on nyt mennyt ilman lääkkeitä. Fyysiset vierotusoireet ovat melkeinpä jo voitettu ja nyt tämä henkinen homma valtaa alaa. Hyvässä ja pahassa.

Olin kohtauksen jäljiltä koko lauantaipäivän aika allapäin. Kuin kirsikkana kakun päälle piti minun vielä viedä poika takaisin äidilleen. Muistan, kuinka viime vuonna tein samoin loman viimeisenä päivänä ja siitä se sitten lähti. Silloin menin ravintola Primulaan ja tilasin espresson ja pullon rosé-viiniä pöytään. Sitten dokasinkin suunnileen syyskuulle asti.

Ai että muuten että kaipaan hyvää roséta kuumalla säällä. Aijaijaiai.

No, nyt ei ollut viiniä eikä ole lääkkeitäkään, joihin tukeutua. Oli vain oma pää. Mietin koko lauantain, että ei kai saatana se iske nyt masennuskausi päälle, juuri kun on olot alkaneet tasoittua. Ja juuri, kun pitäisi mennä taas töihin. Se kun on sellainen tietynlainen olo, mikä sisällä tulee, kun se kuilun reuna lähestyy. Sen olon tunnistaa.

Aiemmin sitä lievitti sekä SSRI-lääkitys että etenkin viina. Tai siis, ei tietenkään lievittänyt, luulin vain niin, koska sen pienen nousuhumalan hetken olo vähän parempi olla. Mutta aiemmin en jaksanut laittaa myöskään kampoihin. Kun ne madot alkoivat pään sisään ryömiä, annoin niiden tulla, luovutin ja antauduin niiden syötäväksi. Nyt tiedän toisin.

Tein lauantaina pieniä asioita. Kävin kävelyllä. Menin Kaivopuistonrannan mutterikioskille syömään suklaakakkua. Myyjä kysyi saako siihen laittaa oheen vähän pehmisjäätelöä kun se sopii kuulemma hyvin. En vastustellut. Jatkoin sunnuntaina. Lähdin heti aamulla skeittailemaan pitkin Etelä-Helsingin katuja. Istuin rantakallioilla. Lähdin Majavaan moikkaamaan tuttuja. Kaiken tämän ajan prosessoin päässäni sitä, että tämä nyt vain on välliaikaista, tämä ei ole pysyvä olo, uusi masennuskausi ei tule ja että nämä ovat vain ohimeneviä fiiliksiä, ei romahduksen alkua. Päätin, että en anna sen mustan kaavun tulla päälle.

Tänään pitäisi sitten mennä töihin. Kääk. Heräsin äsken seinäni takana alkaneeseen remonttiin, kun naapuri meinasi jollain kiviporalla tulla makuuhuoneeseeni. Keitin kahvit. Poltin tupakan. Olo on edelleen hieman epävarma, mutta kuitenkin samalla taas luottavainen.

Luottavainen, koska osasin käsitellä ja ajatella ne masennusolot loitommaksi. Ensimmäistä kertaa ilman lääkkeitä pystyin itse hallitsemaan mieleni ja tunteeni ja sen myötä työntää sen orastavan kuilunreunan pois.

Ensimmäistä kertaa kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Aika voimakas olo itse asiassa.

Minä voitin tämän erän.