Soberismia

Viime sunnuntain ja maanantain välisenä yönä istuin Turun hotelli Börsin huoneessa numero 775 minibaarista otettu Jägermeister-pullo kädessä. Ajattelin, että jos tämän, toisen ja kolmannen tässä nyt juon, kukaan ei saisi tietää ja ehkä oma oloni helpottuisi sen verran, että voisin nukkua.

Minun ei suoraan tehnyt mieli juoda viinaa, mutta olin valmis tekemään mitä tahansa sillä hetkellä, jotta olo, jos ei välttämättä paranisi, edes muuttuisi.

Olin ollut viikon ilman lääkkeitä.  Tuntui, että sekoan.

Olo jatkuu edelleen. Välillä heikompana, välillä vahvempana. Pään sisällä on menossa jotain aivan käsittämätöntä, jota on aika vaikea pukea sanoiksi. Sen lisäksi, että lihakseni ovat jännittyneessä tilassa koko ajan ja näkö sumenee vähän väliä, pään sisäiset ”sähköiskut” ovat pahentuneet päivittäin. En osaa muulla sanalla niitä kuvata. Ihan kuin tulisi joku pulssi muutaman kymmenen sekunnin välein aivoissa, sellainen elektroninen shokki, jolla amerikkalaisissa elokuvissa herätetään ihmisiä kuolleista. Vapisen koko ajan. Huomaan purevani hampaitani yhteen. Välilä on sellainen fiilis, että olisi aivan kännissä.

Iltaa kohden olot yleensä yltyvät. Huomasin alkuviikon maakuntamatkallani, että en välttämättä ole enää ajokuntoinen mitä pidemmälle päivä menee. Keskittyminen on nollassa, pinna on kireällä, väsyttää aivan naurettavan paljon ja näkö reistailee. Tunteet ovat todella herkässä, Pet Shop Boysin keikalla sunnuntaina itkin onnesta ja surusta sekaisin. Olo oli skitsofreeninen. Eilen pysäytin auton keskelle liikennettä ja menin huutamaan kurkku suorana vasemmalta melkein kylkeeni ajaneelle taksikuskille.

Kuten sanoin, tuntuu että sekoan. Se on ainoa tapa, jolla pystyn kuvailemaan tätä.

Enpä olisi voinut koskaan kuvitella, millaisia oloja vieroitusoireet yhdestä lääkkeestä voivatkaan tuoda. Huh. En uskalla edes kuvitella, millaista olisi vierottaa itseään jostain esimerkiksi heroiinista, jos yksi lääketehtaan tuote saa aikaan tällaista. Tuntuu jopa pelottavalta, kun tajuaa, millaista ainetta sitä on tuutannut kehoonsa viimeiset neljä vuotta.

Oudointa on ollut, että lääkkeiden alasajo on tuonut niitä samoja tunteita ja oireita, joita niiden aloittaminen aikanaan synnytti. Jotka kuitenkin sitten onneksi tasoittuivat jonkin kuluessa. Eiköhän siis nämäkin.

Samaten nyt on ollut sellaisia oloja, joita aikanaan aloin hoitaa viinalla. Se tuntuu pahalta ja tuo asioita mieleen.

Olo on välillä sellainen, kuin olisi paniikkikohtaus alkamassa, rintakehää pakottaa eikä tiedä miksi. Yhdistän nämä olot suoraan baarissa olemiseen. Ja siihen, kuinka tällaiseen oloon join. Ja join ja join ja join. Silloin se toi hetken helpotuksen, koska en vielä tiennyt mistä on kyse. Enkä etenkään tunnistanut ongelmaa oireiden takana, masennustani. Sunnuntaina viinapullo kädessäni hotellissa mietin tuota hetken helpotusta. Että kuinka känni auttoikaan aikanaan näihin hetkiin. Kuinka helppoa olikaan juoda paha olo pois, siis myös ihan fyysinen paha olo. Ja kuinka sen luulikaan auttavan. Saman olisin halunnut tehdä nyt.

Näin vuosien jälkeen voi retrospektiivinä todeta tietenkin, että eihän se mitään auttanut. Se känni siirsi ja siirsi sitä oikeaa ongelmaa vain juuri siltä hetkeltä pois ja seuraavaan päivään. Aivan kuten olisi tehnyt yksi tai kaksi turkulaisessa hotellihuoneessa nautittua Jägeriäkin.

Lopulta laitoin pullon takaisin minibaariin, menin pihalle polttamaan muutaman  kymmentä tupakkaa ja katsomaan Ruisrockista purkautuvaa kaaosta. Ja huokaisin helpotuksesta, että en narauttanut korkkia auki.

Siitä on nyt neljä päivää ja tuntuu, että oireet sen kun pahenevat. Tapauskohtaisesti ymmärtääkseni kuitenkin tämän pitäisi olla ohi parissa viikossa tai viimeistään noin kuukaudessa, jolloin kehoni taas tottuu uuteen tilanteeseen. Siis normaaliin tasapainoon, ilman lääkettä. Sitten alkaa henkisen puolen työstäminen, jota en kuitenkaan halua edes ajatella vielä tässä vaiheessa.

Sanovat, että kipu on heikkoutta poistumassa ruumiista.

Olisikohan nämä olot siis vain viimeistenkin masennuksen rippeiden ulostumista tästä kantajasta?