Soberismia

Tässä kun SSRI-lääkitykseni lopettamisesta johtuvat fyysiset vierotusoireet alkavat onneksi pikkuhiljaa olla vähenemään päin, alkaa käydä selväksi, että lopettamisen psyykkiset vaikutukset eivät ole nekään ihan helppoja.

Toisaalta, en sitä toki odottanutkaan.

Ai että kun heittelee tunnetilat äärilaidoista toiseen, ensimmäistä kertaa vuosiin. On hyviä oloja ja huonoja oloja. Toistaiseksi kuitenkin enemmän huonoja.

Itku on todella herkässä, mikä on  outo tunne vuosien jälkeen, minä kun olen viimeksi itkenyt, siis oikeasti itkenyt, varmaan joskus 2009. Viime viikkoina olen vuodattanut kyyneleitä mm. Pet Shop Boysin keikalla Ruisrockissa, Särkänniemen delfinaariossa ja katsellessani Tall Ships’ Racen paattien lähtöä ja lipumista merelle. Tuntuu siltä, kuin jokainen haikea tunne muuttuisi itkuksi. 

Haikeuden lisäksi mieleen on hiipinyt todella paljon niitä oloja, joita tunsin kun masennukseni puhkesi. Sellaisia sydämestä riipaisevia tunnetiloja, apeaa fiilistä, surua. Erilaista surua, kuin pitkään aikaan. Surua, joka kumpuaa niistä ajatuksista, että mitä kaikkea tässä onkaan vuosien mittaa tapahtunut, mitä kaikkea olisin voinut ehkäistä ja missä voisinkaan olla, jos asiat eivät olisi menneet niin kuin menivät. Tässä kun on viime talven ja kevään katharisksen jälkeen mieli kirkastunut aika paljon, sitä huomaa myös ajattelevan vanhoja asioitaan aivan eri tavalla.

Katumus on turhaa ja itse sitä itselleen teoistaan vastaa, mutta kyllä minä mielessäni paljon mietin, että olisinpa tehnyt asiat toisin viisi vuotta sitten. Tai kymmenen. Tai alusta alkaen. Toki, en olisi nyt tässä missä nyt olen ja kuka nyt olen ilman kaikkea pahaa, mutta voisin olla jossain muualla. Enkä välttämättä pahemmassa paikassa.

Näin kun tässä totuttelee lääkkeettömään ja viinattomaan elämään, päähän pulppuaa valtavasti ajatuksia menneestä. Se aiheuttaa mielipahaa, jonka SSRI:t ovat aiemmin tasoitelleet pois.

Saavuin tänään aamulla Lappiin, Sallatunturiin, poikani kanssa viimeistelemään kesälomamme. Suvullani on täällä mökki täydellisessä rauhassa ja hiljaisuudessa ja täällä herää aina paljon muistoja.

Aika tarkalleen vuosi sitten olimme täällä myös. Suunnilleen siitä viikosta alkoi lopullinen syöksykierteeni kohti pohjaa ja nyt tässä parvekkeella tupakka suussa istuessani muistan yhtäkkiä varsin hyvin miten paha olo minulla vuosi sitten oli.

Silloin palattuamme Helsinkiin ja vietyäni pojan äidilleen, aloin juomaan kuin sillä ei olisi merkitystä.  Kuin millään ei olisi ollut mitään väliä. Join ja join ja join.

Nuo fiilikset tulivat äsken mieleen todella vahvana ja muistan tarkalleen mitä päässäni silloin liikkui. Nyt kun noita silloisia ajatuksia osaa katsoa ulkopuolelta, tuntuu hurjalta ajatella miten sekaisin olenkaan voinut olla. Ja miten pitkälle annoin kaiken mennä. Vuosi tuntuu yhtäkkiä valovuodelta.

Eli ehkä tässä kuitenkin pitäisi ajatella, sen sijaan että miettisi mitä kaikkea on tehnyt väärin ja mitä olisi voinut tehdä toisin, sitä, kuinka huonosti asiat olivat vielä vähän aikaa sitten ja miten paljon parempi olo nyt on. Ja miten erilainen ihminen tätäkin tekstiä kirjoittaa kuin se, joka tässä samassa tuolissa vuosi sitten istui.

Pitäisi varmaan sittenkin tirauttaa pieni onnen kyynel.

Tunteet. Nää on aika jännä juttu kun näitä ei enää lääkkeet kontrolloi.