Mitä pidempään tässä on pidellyt päätään selvillä, sitä enemmän törmään ihmisiin, jotka ovat samaan päätökseen elämässään päätyneet. Yhtäkkiä sitä huomaa, että aika paljonhan näissä omissakin piireissä oman elämänsä soberisteja pyörii.

Jotkut ovat olleet selvillä koko ikänsä, toiset puoli vuotta. Jotkut eivät koskaan ole edes aloittaneet juomaan, toiset ovat käyneet sen koulun ja lopettaneet. Tarinoita on yhtä paljon kuin on selviä päitä. On kuitenkin ollut ilo ja lohduttavaa huomata, että jokainen on kokenut tavalla tai toisella samanlaisia oloja ja tuntoja, kuin minäkin.

Viimeksi Tuskan yhteydessä tapasin ihmisen, jolle heinäkuussa tulee kymmenen vuotta omasta syyskuun viidennestään. Ajauduttuani hänen kanssaan keskusteluun huomasin, että hän iloitsee edelleen niistä päivittäisistä ilon tunteista, joita selvin päin olo tuo, kuin minäkin. Se on lohdullista. Toivon, että pystyn itsekin kymmenen vuoden päästä nauttimaan näistä samoista asioista ja fiiliksistä, mistä nytkin.

On yksi mielenkiintoinen asia, joka tuntuu yhdistävän kaikkia niitä, meitä, jotka eivät enää syystä  tai toisesta juo.

Kaikki, jotka olen tavannut tässä viimeisen lähes vuoden aikana, tuntuvat sanovan samaa. Sen jälkeen, kun ovat laittaneet korkin kiinni, he ovat alkaneet toteuttaa unelmiaan. Oli ne sitten pieniä tai isoja unelmia, niitä on alettu tekemään todeksi.

Tunnistan piirteen heti. Koska sama ajatus on itsessäni herännyt. Että nyt teen kaiken sen, mistä olen aina haaveillut!

Ei niin kuin että viinan veto varmastikaan olisi estänyt niiden toteutumista aiemmin, mutta jostain syystä nyt on sellainen olo, että vasta  oikeasti pystyn siihen. Ehkä se kumpuaa siitä, että koska pystyin lopettamaan juomisen, pystyn mihin vain. Ja ehkä sitä myös kaipaa itselleen seuraavia suuria haasteita ylitettäväksi, kun tietää, että nyt kykenee niitä kohtaamaan.

Unelmia minulla on isoja ja pieniä ja niitä olen alkanut toteuttaa, päässyt hyvään alkuun. Olen käynyt Färsaarilla telttailemassa ja New Yorkissa skeittaamassa. Olen ilmoittautunut stand-up –kurssille ja ostanut Jeepin. Pieniä isoja asioita itselleni kaikki. Tällä hetkellä ihan tosissani harkitsen Euroopan korkeimman vuoren Elbrusin valloittamista ensi keväänä.

Poikani suhteen minulla on paljon haaveita. Ei, en siis suunnittele eläväni tulevaisuudessa hänen kauttaan jotain menetettyä jääkiekkoilijan uraa, vaan tarkoitan asioita ja paikkoja, minne haluan hänet viedä ja mitä hänelle näyttää. Aloitimme eilen telttailemalla Nuuksiossa, missä opettelimme metsän tavoille. Siitä olin haaveillut jo pitkään, pojan syntymästä asti.

Mutta mikä sitten on se suurin haave ja unelma, joka on vielä tekemättä?

En ollut miettinyt asiaa oikeastaan  aiemmin. Olin kuitenkin viime viikolla Helsingin Sanomien haastattelussa ja siinä toimittaja kysyi viimeisenä kysymyksenään, että mistä haaveilen, mikä on vielä toteuttamatta.

”Tasainen tylsä arki, siitä minä haaveilen”, vastasin silmiä räpäyttämättä.

Se tuli kuin selkärangasta, ilman että sitä tarvitsi miettiä sekuntiakaan.

Jäin miettimään vastaustani jälkeenpäin ja tajusin, että sehän se oikeasti on. Se arki. Se ihana tylsä harmaa arki. Sellainen punainen tupa ja perunamaa –homma. Koska ilman sellaista arkea, toteutuneet unelmat ovat vain yksittäisiä tekoja. Vasta yhdessä ne tekevät elämästä elämän.

Siksi minä toteutan nyt unelmiani. Aiemmin en viihtynyt elämässäni, itsessäni, jolloin myös muista asioista nauttiminen oli vain pinnallista raapimista. Nyt elän elämääni joka päivä rakastaen itseäni ja olen sitä mieltä, että olen ansainnut haaveitteni toteutumisen. Jokaisen niistä.