Soberismia

Ajelin eilen puolen yön jälkeen kotiin Mikkelistä, missä olin juuri todistanut yhden parhaista, ellen parhaan, koskaan näkemistäni keikoista. System of a Down sai Visulahdessa aikaan sellaisen tunnelman, jota en ole ehkä koskaan festivaaliolosuhteissa kokenut. Voimaa, lämpöä, yhteisöllisyyttä, agressiota ja haikeutta teknisesti järjettömän kovassa paketissa. Tihrustin vähän kyyneleitä keikkaa katsoessani, kuten taisi tehdä noin kymmenentuhatta muutakin ihmistä ympärilläni. Oli liikuttunut olo. Päästyäni vihdoin kotiin pato murtuikin sitten kertalaakista kokonaan ja aloin itkeä valtoimenaan, siis ihan oikeasti niin, että ne kyynelet lensivät kaaressa kuin sarjakuvissa ja lattiallani oli lammikko.

Itkin puhtaasta onnesta.

Kesäkuun alussa kirjoitin toiveen, että oi jospa kesästä 2013 tulisi ns. ”toinen elämäni kesä”, sellainen jota muistelen vielä joskus kiikustuolissa ensimmäisenä kesänäni selvin päin. Uutena alkuna.

Nyt, kun koulujen alkamisen myötä voitaisiin kaiketi sanoa, että tämä kesä oli virallisesti tässä, voin sanoa toiveen toteutuneen. Kesä 2013 oli elämäni kesä. Olin enemmän elossa, kuin koskaan!

Kävin läpi seitsemät festarit ja yhdet polttarit. Kävin Ranuan eläinpuistossa ja Särkänniemessä.  Kävin Punkalaitumella, Eurassa, Lapualla ja Sallatunturissa, Tammisaaressa, Orimattilassa, siellä, täällä ja tuolla. Kaadoin Jeppini kulutuksella ja ajokilometreillä vähintään pienen kaupungin kokoisen pläntin sademetsää.

Telttailin, nukuin ja valmistin ruokaa kesäyön taivaan alla. Ratsastin hevosella. Skeittasin kello seitsemän aamulla yksin Merisataman skateparkkia. Tapasin uusia ja vanhoja ystäviä. Opetin poikaani kalastamaan, valmistamaan ruokaa trangialla ja veistämään veitsellä. Join monta ikimuistoista aamukahvia.

Elin.

Siis verbinä. 

Verbi ”elää”. 

Koita nyt keskittyä.

Eilinen System of a Downin veto Mikkelissä oli piste tämän kaiken päälle, kuin aika helvetin iso armenialainen kirsikka kakkuun, joka alleviivasi onnistumiseni.

Kun katselin keikan aikana ympärilläni vallitsevaa tunnelmaa auringon laskiessa sinne jonnekin Saimaan kupeeseen, tunsin täydellistä onnea. Onnea siitä hetkestä, onnea kaikesta, jopa siitä edessäni makkaraperunoita oksentavasta lävistetystä taisteluelefantista. Onnea itsestäni, sitä että olen minä.

Kesän 2013 tulen muistamaan nimittäin erityisesti yhdestä asiasta. 

Siitä, että vietin sen parhaassa mahdollisessa seurassa uuden pahaan ystäväni kanssa. Ystävän, joka ei enää tee minua hulluksi ja satuta minua, vaan sen sijaan saa minut hyvälle tuulelle, vie minua eteenpäin ja saa minut hymyilemään. Ja on kaikin puolin aika hyvä jäbä. Ja näyttää vähän Brad Pittiltä.

Joka olen minä.